Texasin kanssa ei ryppyillä - Don't mess with Texas

Kuten jo edellisen blogin lopussa selvisi, karhut ja sotaveteraanit jättivät meidät rauhaan nukkuessamme teltoissamme Taosissa. Kömmimme aikaisin aamusta esiin viileään ja kosteaan pohjoisen New Mexicon ilmaan. Telttamme olivat kosteat, ja ripustimme ne yhden scrabblen ajaksi puihin odottamaan auringon kiipeämistä laakson reunan yläpuolelle.

Lopulta saimme kamat kasaan ja auto starttasi kiitettävän aikaisin kohti Texasia. Alkumatka taittui komeissa vuoristomaisemissa, mutta pian eteemme avautui silmänkantamattomiin levittäytyvä tasanko. Aloimme aavistella, että seuraavat päivät tulisivat taittumaan tämänkaltaisissa puitteissa. Pian ohitimmekin odotetun kyltin: Welcome to Texas. Olimme saapuneet Pohjois-Amerikan Etelä-Pohjanmaalle.

Olimme tuoneet mukanamme Texasiin myös huomattavan nälän tunteen. Siksi rupesimme toiveikkaina haravoimaan tienvartta katseillamme lupaavan ruokapaikan toivossa. Lopulta ajoimme kuitenkin majapaikkaamme Amarilloon asti, ennen kuin löysimme sopivan paikan.

Paikka oli nimeltään Seven, ja ruoka oli edullista ja hyvää. Huolestuneille lukijoillemme kerrottakoon, että seurueemme enemmistö söi salaattia. Kaija-äidin mieliksi jätämme paljastamatta, kuka poikkesi linjasta. Täysillä vatsoilla suuntasimme motellillemme.

Olimme löytäneet meitä vaihtelevalla menestyksellä palvelleesta kuponkivihkosesta huippudiilin yöpaikaksi. Paikka oli joskus kultaisella kahdeksankymmentäluvulla selkeäsi ollut oikeasti hienokin hotelli, mutta ajan armoton hammas oli jauhanut paikan meille sopiviin hintoihin. Hintaan kuului huoneen lisäksi kylpyläosasto ja kuuma aamupala, jonka kaltainen luksus oli meille harvinaista herkkua.

Huoneessamme tutkailimme netistä Amarillon nähtävyyksiä. Mielenkiintomme herätti suosituimpien kohteiden listalla sijailla kaksi majaillut Cadillac Ranch, joka kuvien perusteella näytti massiiviselta nykytaidepläjäykseltä, jossa raaka-aineina toimisivat vanhat Cadillacit. Olettamuksemme osoittautui paikkansapitäväksi, tosin pienellä hienosäädöllä. Tämä hienosäätö koskee lähinnä sanan ”massiivinen” käyttöä. Hämmennyksemme oli melkoinen, kun hiljalleen tajusimme että ensimmäisenä pellolla häämöttäneet kymmenen spraymaalattua autonromua eivät muodostaneetkaan teoksen alkusoittoa vaan koko komeuden.

Kun myös kaupungin keskusta osoittautui varsin mitäänsanomattomaksi ja ulkoilman kuumuus alkoi käydä musertavaksi, päätimme vetäytyä majapaikkamme kylpyläosastolle. Porealtaan ja ylimiehitetyn pienen uima-altaan ohella paikan tarjontaan kuului Scandia-merkkinen ”dry sauna”, joka tietysti sai isänmaalliset tuntomme roihahtamaan jopa ulkoilmaa kuumempiin liekkeihin. Harmiksemme sauna ei ollut päällä. Hetken päästä eräs neuvokas kanssakylpijäpariskunta kuitenkin keksi, mistä saunan virran sai kytkettyä. Odottelimme hetken ja astuimme sisään. Emme lannistuneet edes seinällä olleista neuvoista, joiden mukaan sopiva saunomislämpötila on 130-160 fahrenheitia (n.54-71 celsiusta) ja homma käy vaaralliseksi 180 (82 C) jälkeen. Kiukaassa ollut varoitus siitä, kuinka veden heittäminen kivien päälle aiheuttaa kuolemanvaaran oli jo kovempi isku. Lopulta sauna osoittautui ainoaksi paikaksi hotellissa, jossa oli ulkoilmaa hieman viileämpää. Emme viihtyneet siellä kovinkaan kauaa.

Aamusta lähdimme taas varsin hyvissä ajoin liikkeelle. Ajaessamme kohti Fort Worthia, nousi eteemme valtava savupilvi. Pian ohitimmekin suuret maastopalot, joita sammuttamassa ja rajaamassa oli varsin paljon väkeä. Lähempänä kaupunkia kuuluisat Fort Worthin liikenneruuhkat eivät olleet vielä täydessä vauhdissa, ja pääsimme kaupunkiin vain pienen viivytyksen jälkeen.

Perille saavuttuamme söimme erinomaisen aterian Old Rig Steak Housessa, joka tarjosi perinteisiä texaslaisia ja amerikkalaisia ruokia hämmentävän edullisesti. Kuten yleensäkään tässä maassa, pöydästä ei tarvinnut lähteä nälkäisenä. Matkalla takaisin motellille meidät yllätti sade, joka kasteli meidät läpimäriksi. Päivä oli kuitenkin mahdollisesti matkamme kuumin, ja vielä alkuillastakin sateen tauottua olimme lähes kuivia parissa minuutissa.

Illan pääohjelmanumerona oli Billy Bob's Texas, maailman suurin ”honky-tonk”, vapaasti suomennettuna junttijuhlasali. Paikka oli valtava halli, joka piti sisällään mm. rodeoareenan, ravintolan, lahjakaupan, pelihallin, biljardipöytiä, kaksi konserttilavaa, useita baaritiskejä sekä kaksi videopelialuetta.

Yhdeksältä alkoi rodeo. Varsin nuoret cowboykokelaat saivat tehtäväkseen pysyä ärsytetyn sonnin selässä toinen käsi ilmassa 8 sekuntia. Vain ensimmäinen onnistui, kaikki loput lensivät jokusen sekunnin rimpuiltuaan holtittomasti maahan katsojien hurratessa ja kahden klovnin yrittäessä saada raivostuneet sonnit paimennettua ulos kehästä. Yrittäjien välissä musiikki pauhasi ja juontaja 
mylvi mikrofoniin jotain hyvin sekavaa. Kokemus oli kaiken kaikkiaan hämmentävä.

Myös koko honky tonkin meininki oli erikoista. Paikalla oli kaiken ikäistä ja ennen kaikkea paikallista väkeä, jotka tuntuivat olevan asiansa kanssa ihan tosissaan. Nuoriso oli pukeutunut kuin yökerhoon, mutta normaali mekko- ja kauluspaitalook oli täydennetty cowboybootseilla ja stetson-hatuilla. Hommasta ei jäänyt keinotekoinen ja turisteille suunnattu meininki, mutta juuri se havainto teki kaikesta surrealistisempaa. Tällaista on ihan aikuisten oikeasti olemassa! Texasin kanssa ei todellakaan ryppyillä.

Seuraavana aamuna Koukku Wit otti suunnakseen San Antonion lähellä New Braunfelsin kaupungissa sijaitsevan Schlitterbahn-vesipuiston, joka oli äänestetty USA:n parhaaksi lajinsa edustajaksi vaatimattomat 14 kertaa peräjälkeen. Ilma oli edelleen kuuma ja päivä oli lauantai. Odotettavissa siis oli, että joku muukin olisi saattanut saada päähänsä suunnata kyseiseen puistoon. Tämä ei meitä kuitenkaan lannistanut.

Saapuessamme puiston lähelle, oli ihmisten ja autojen paljous lähes yhtä käsittämätön kuin puiston härveleiden (sian)saksankieliset nimet. Puiston sisällä tungos ei helpottanut, ja jonot olivat megalomaanisia. Onneksi olimme varanneet koko päivän tälle touhulle. Puisto oli kuitenkin paljon valtavampi kun tajusimmekaan. Itse asiassa olimme jo julistamassa koko paikkaa Harri Aholan sanoin täydeksi farssiksi, kunnes tajusimme että puistoon kuuluu vielä erillinen itä-alue, jonne oli erillinen bussikuljetus. Astuessamme ulos bussista oivalsimme, mistä puistossa todella oli kyse. Kolme huikean korkeaa liukumäkeä laskeutui alueen keskustornista alas altaisiin, keskimmäisenä 10 kertaa Amerikan parhaaksi vesiliu'uksi valittu MasterBlaster. Olihan siihen päästävä.

Henkilökohtaiset jonotusaikaennätykset paukkuivat poikien madellessa paahtavassa kuumuudessa kohti kuilun reunaa reilut pari tuntia. Lopulta odotus palkittiin varsin huikealla laskulla, jonka suosio on näin jälkikäteen varsin ymmärrettävää, vaikka se söikin vesipuistoajastamme järjettömän siivun. Kaiken kaikkiaan kokenut seurueemme voi suositella paikkaa kaikille vesipuistojen ystäville muutamalla reunaehdolla. Mene sesonkiajan ulkopuolella, mene arkipäivänä ja jos mahdollista, varaa kaksi päivää. Kaikissa tapauksissa, aloita idästä.

Vesipuiston sulkemisaikaan haimme pienet iltapalat ja nestehukkaa torjuvat gatoradet. Juomat myynyt nainen innostui suomalaisuudestamme, ja kertoi, että hänen kaverinsa on todellinen Suomi-friikki. Myyjätär olisi varmaan puhunut ikuisesti suomen kielen hankaluudesta ja maamme asioista, mutta kauppapartiomme livisti paikalta.

Motellilla kylvimme hetken aftersunissa, jonka jälkeen uni maittoikin varsin mainiosti. Seuraavana päivänä olisi tiedossa jälleen runsaasti ajoa ja siirtyminen Pastori Pikkaraisen muinaisille metsästysmaille Louisianaan.

- Heikki

---

As was already revealed at the end of the previous entry, the bears and war-veterans left us alone, and we got a good nights sleep in our tents in Taos. Early enough we crawled out in to a crisp and moist northern New Mexico morning. Our tents we're a bit wet, and we hang them out to dry for the duration of a game of scrabble.

We got ready to depart in good time. We set out for Texas, and we descended from the mountains by midday and from there on it was plains as far as the eye can see. We had a hunch that this might be what we had in store for the next couple of days. Soon we saw the sign ”Welcome to Texas”, which cleared the last remaining doubts.

We had brought a considerable amount of hunger with us to the Lone Star State. We started casting hopeful glances to the roadside to find a suitable place to eat. Nothing came up, so we ended up driving all the way to Amarillo and finding something there.

What we ultimately found was a place called Seven, which served cheap and good food. For our concerned readers we would like to stress the point that the majority of us had salad. Out of solidarity we will not reveal that it was Matti who was the only exception to that rule. With our bellies full we drove the rest of the way to our motel.

We've used a hotel coupon book with varying success along the way to get cheaper stays. In Amarillo, it proved really useful. We got a super cheap deal at a place, that apparently had been a classy establishment back in the golden eighties. Even though it hadn't sustained the weight of time as well as some might have hoped for, it was still above and beyond our usual motels. The price, low as it was, included a spa and hot breakfast, which was a rare treat for us.

In our room we searched the internet for points of interest in Amarillo. A place called Cadillac Ranch, ranked the second most interesting sight in town, caught our eye. Judging by the pictures it seemed like a massive piece of contemporary art made out of old Cadillacs. This assumption proved correct with small changes. These changes mostly concerned the use of the word ”massive”. Our dissapointment was imminent as we found out that the ten sprayed car wrecks we spotted from a distance we're not the prelude, but the entiretity of the piece.

As downtown Amarillo proved to be almost as dull and the sun kept on scorching from the sky, we decided to retire to the spa department of our hotel. In addition to the usual hot tub and over-occupied small pool the place included a Scandia-brand ”dry sauna”. Needless to say, this kindled our patriotic passion to a burning flame. To our disappointment we found that the sauna wasn't on. After a while a resourceful couple found out how to turn it on. We waited for an appropriate time and entered the sauna. We were not disheartened by the signs declaring the most suitable temperature for the sauna to be around 130 to 160 F (c. 54 to 71 C) and thing would get dangerous at 180 F (82 C). A bit more harder to swallow was the fact that apparently pouring water on the rocks of the stove could be lethal. Ultimately the sauna proved to be the only place within the hotel that was slightly cooler than the suffocating heat outside. We left fairly soon shaking our heads.

The next morning was another early start. As we made our way towards Fort Worth we saw a huge column of smoke rising in the distance. Soon we passed a huge forest/grassland fire. A lot of people were already engaged in limiting and extinguishing the flames. Closer to the city the famous Fort Worth traffic jams were only getting started, so we managed to slip in with only minor delays.

In Fort Worth we had a terrific meal in a place called Old Rig Steakhouse with its traditional Texan and American cuisine. The prices were once again ridiculously low and as usual in this country, nobody had to leave the table still hungry. When walking back to the hotel we were caught up in a rain shower which soaked us to the bone. The day was probably the hottest so far and even at night the heat dried us up in moments after the shower.

The main event for the night was Billy Bob's Texas, the world's largest ”honky-tonk”, which roughly translates as a hill billy festivity hall. The vast space included among other things a rodeo arena, a restaurant, a gift shop, a couple of arcades, pool tables, two stages and several bars.

At nine it was rodeo time. The relatively young would-be-cowboys had to the hang on the back of an enraged bull for eight seconds using only one hand. Only the first of the candidates succeeded, the rest were reclessly thrown in to the ground after struggling for a couple seconds. When the unlucky contestant was rolling in the ground the crowd cheered and the rodeo clowns did their best to get the angry bulls out of the circle. Between the contestants there was loud music and uncomprehensible roar from the host. The whole experience was somewhat confusing.

The rest of the honky tonk wasn't any less confusing in comparison. All age groups were present and the crowd was dominately local. Everybody seemed to be dead serious with their thing. The youth were dressed up as for a night club, but your average dress/collar outfit was boosted with cowboy boots and stetsons. There was nothing artificial or one-for-the-tourists kind of feel in the air, but this only made it more surreal. This kind of a thing truly exists! Apparently you really do not mess with Texas.

The next morning The Hook Wit took set the course for the town of New Braunfels near San Antonio. The local waterpark Schlitterbahn had been voted the best in America for respectable fourteen years in a row. The heat was still pressing and it was Saturday, so it was to be expected that somebody else might also have come up with the idea of going there. This didn't discourage us one bit.

When the park was near, the amount of people and cars was just beyond our capability understand, as was the amount of would-be-german used in everything related to the park. Once inside, the queues were just mindblowing. Luckily we had the whole day. Still, the park was way bigger than we could have imagined. At one point we were ready to declare the park a total flop, but just then we realized that there was another equally big area to the east that had more attractions. That area could be reached with a shuttle bus. When we stepped out of the bus we came to realize what the park was really about.Three amazingly high water slides descended from the middle tower to the surrounding pools. The middle one, MasterBlaster, was a ten-time-winner of America's best water slide. On that very moment we knew that we had to ride that.

Everybody's personal queuing time records were shattered as we crawled towards the edge for more than two hours. Finally the long wait was rewarded with a super fun slide, which totally explained the popularity. After our experience at the Sclitterbahn, we can recommend the place to every water park lover under a few conditions. Go off-season. Go on week days. If possible, take two days. And most importantly, start from the east.

When the closing time was near, we went to grab a bite and get gatorade to fight our dehydration. The cashier lady got carried away by the fact that we were Finns. Apparently she had a friend who was a huge Finland-freak. She would probably have talked about the difficulties of the Finnish language and the contemporary issues of the country for quite a long time, but our drink-acquiring patrol fled the scene.

At the motel we bathed in after sun for a while and shortly after that it was easy to catch sleep. The next day would have a lot of miles in store, and at the end of the day we would be in Louisiana, the twelfth state on this trip.

- Heikki