Välttämätön Paha – The Necessary Evil

Tämän reissun ainutlaatuisuudelle on olemassa monia syitä. Yksi ilmeisimmistä on se, ettei Ameriikan yhdysvallat ole ihan naapurissa. Suurin piirtein 23 tuntia vaadittiin pirteän Helsinki-Vantaalla yhteiskuvassa hymyilleen poikajoukon muuttumiseen niiksi neljäksi pahanhajuiseksi ja ryytynyneeksi herrasmieheksi, jotka lopulta kaatuivat inglewoodilaisen hotellimme kapeisiin parisänkyihin.

Matkan ensimmäinen puolisko taittui leppoisasti Finnairin hellässä huomassa. Laurin läppärin sinnikäs akku mahdollisti suuria tunteita ja ovelaa taktikointia ajattoman klassikkopeli Areena 5:n parissa (josta myöhemmin lisää). Annettuamme akulle ansaitun lepohetken siirryttiin edellisen penkin selkänojassa sijainneiden näyttöjen tarjoaman viihteen pariin. Etenkin kyseisen myllyn golf-peli nousi klassikoksi, vaikka allekirjoittaneen ja M.Rintamäen hurja kaksinkamppailu päättyikin tuloksista epätyydyttävimpään, tasapeliin. Tämä jäi kaivelemaan osallistujista etenkin Masaa. Hän ei näin ollen pystynyt voittamaan takaisin oluita, jotka oli hävinnyt matkan alun kuninkuuslajissa, ”arvaa minne lentokone kiitoradalla seuraavaksi kääntyy”, joka on perinteisesti erotellut pojat miehistä.

Loppujen lopuksi Atlantin ylittävä lento vierähti yllättävänkin nopeasti. Samaa ei voi sanoa matkan seuraavasta osasta. Tuskallisen jonotuksen jälkeen meitä odotti ihmisgrilli, joka tunnetaan myös nimellä maahantulotarkastus. Vakavalla naamalla toinen toistaan kummallisempia kysymyksiä tykittäneet virkailijat eivät juuri kiinnostuneet Mikosta, joka päästettiin läpi kahdella kysymyksellä. Masa ja minä jouduimme jo huomattavasti tiukemmalle, mutta Lauri joutui toden teolla tilittämään muun muassa Amerikassa asuvista sukulaisistaan ja näiden ammateista. Tästä muodostuikin jonkinasteinen trendi, sillä Lauri tuntui jäävän silmätikuksi jokaisessa turvatarkastuksessa ja vastaavassa. Liekö johtunut kaverin yleisestä terroristimaisen vaaleasta ulkomuodosta, viiksettömyydestä tai yleisestä kehnoudesta ihmislajin edustajana, mene ja tiedä. Maahantulotarkastusta kuumottavampaa tilannetta on hankala kuvitella, kun jokainen liike, ele ja ilme tuntuu olevan syynissä, eikä todellakaan tiedä, millaista vastausta toivotaan. Matkan pisimmät pari minuuttia, eikä kuuluisa elämä filminauhana –fiilis ollut kaukana.

Tämän rillauksen, lisäjonotuksen ja muutamien turvatarkastusten jälkeen siirryimme American Airlinesin hellään huomaan. Kone näytti ulkoa ja sisältä juuri siltä, mitä kahdeksankymmentäluvun toimintaelokuvat ovat Suomen kansalle jo näyttäneet, verhoilua ja opastekortteja myöten. Myöskään lentoemäntiä ei varmasti noiden kulta-aikojen jälkeen oltu vaihdettu. Bonuksena jokaiselta paikalta löytyneestä Air Mall- katalogista löytyi huikeita tuotteita, joiden ostamatta jättäminen teki kipeää sieluun asti. Vai miltä kuulostaa esimerkiksi viisimetrinen puhallettava gorilla (hintaa vaivaiset pari tuhatta dollaria), kone joka estää lemmikkieläimiä hyppimästä huonekalujen päälle tai hiustenlähtöä estävä ja korjaava kypärä? Koneen kapteeni ilmoitti rempseästi matkan aluksi sään olevan ”sitä samaa mitä se on ollut viimeiset tuhat vuotta, välillä pilvistä, välillä selkeää ja paljon pomppuja – tavoitteena olisi olla paikalla puolisen tuntia etuajassa”. Tavoite osoittautui lopulta peräti alimitoitetuksi, sillä kone laskeutui Los Angelesiin tunnin etuajassa.

Löysimme majapaikkaamme vaivattomasti yöllä mumisevan taksikuskin suotuisalla avustuksella. Aamulla pakattuamme ja pulahdettuamme noin 30 asteisessa uima-altaassa virkistävällä uinnilla lähdimme talsimaan kohti autovuokraamoa. Kävelyreitti osoittautui hieman oletettua pidemmäksi, mutta Inglewoodin maisemien katsellessa sekin taittui. Autovuokraamossa meidät otti vastaan innokas asiakaspalvelija Andrew, jolta saimme hyvän oppitunnin paikallisesta kaupankäyntikulttuurista. Hän oli ottanut elämäntehtäväkseen päivittää varaamamme auton muutamaa kokoluokkaa isommaksi ja kalliimmaksi pyörillä liikkuvaksi täyshoitolaksi ilmeinen provikankiilto silmissään. Pysyimme kuitenkin yhdessä rintamassa tosi vahvoina, ja pidimme kiinni alkuperäisestä sopimuksesta. Konsesukseksi jäi kuitenkin että Andrew oli, ja on, kaikin puolin hieno mies. Sen verran paljon hän oli valmis alentamaan tarjouksiaan ”ihan vaan meille” ja oli aidosti huolissaan jalkatilamme riittävyydestä. Lopulta siis kyydiksemme valikoitu ärhäkänpunainen Texasin rekisterissä oleva Chevrolet Impala, jolla on Masan tunnustuksen mukaan ”poskettoman hyvä ajaa”. Taitoaan hän todisti kuljettamalla meidät tämän blogin syntypaikkaan, Venice Beachilla sijaitsevaan sporttibaariin, jossa edessämme levittäytyvät maukkaat sandwichit ja EM-futiksen välierä. Kaikenkaikkiaan ilmassa on suurta helpotusta siitä, että kaikki alun välttämättömyydet ja monet epävarmuustekijät ovat nyt takana. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin.Mitä nyt Matti kadotti aurinkolasinsa, mutta kuten kuvasta näkyy, hän paikkasi menetyksensä tyylillä! Helpotuksen rinnalla yhtä vahvana elää huikea innostus – tästä se nyt tosiaan lähtee!

ps. Siitä Areenasta. Muutama intensiivinen kausi tätä klassikkoa toimi ensimmäisenä Haasteenamme. Tässä lähes päivittäin toistuvassa vaihtelevia ihmisyyden aspekteja äärettömilleen venyttävässä koettelemuksien sarjassa, aiomme matkan aikana katsoa kuka todella on kuka. Blogissammekin saatte seurata, millaisia erilaisia haasteita kohtaamme, ja voitte myös seurata taulukkoa, jonka pistetiliä yritämme kartuttaa. Nyt siinä ei tosin ole vielä paljon katseltavaa:

Lauri 4 ( 1 voitto)

Mikko 2 (1 toinen sija)

Matti 1 (1 kolmas sija)

Heikki 0 (1 nöyryyttävä turpaanotto, toim. huom.)

Että semmosta.

Lisää tulee! - Heikki

---

There are many reasons why this trip is so unique. One of the more obvious ones is the fact that The United States is not quite just around the corner from Finland. It took approximately 23 hours of intense travelling to turn the four smiling people in the Helsinki airport to the four stinking and ran-down gentlemen, which eventually fell to the narrow double beds in an Inglewood hotel.

The first half of this massive trip passed under the loving care of Finnair. The spirited and long-lasting battery in Lauri's computer allowed us to experience sensations of dissapointment and joy with the a finnish freeware classic, Areena 5 (more to follow, unfortunately the game itself only exists in Finnish). After we finally gave the battery a deserved rest, it was time to test the entertainment provided by the airliner in form of displays attached to the backs of the seats in front of us. It proved to be a success, especially the golf game. Yours Truly and M.Rintamäki had to settle for a draw, which was, as always unsatisfactory. It was that even more so for Masa, who was trying to win back the beers he had lost in the take-off epoch, ”guess which way the aircraft turns next on the runway”. That, as it has since the dawn of time, had separated boys from men.

After all the flight over the Atlantic passed surprisingly quickly. The same cannot be said about the next part of the trip. After painful queuieng we had to enter the human barbeque also known as the border control. Officers with serious faces couldn't much be bothered with Mikko, who was let through easily enough after two easy questions. Masa and I were put in to a much tighter spot, where as Lauri was almost shred to pieces with questions about his relatives living in the States, their occupations and so on. This developed in to somewhat of a trend, since Lauri seemed to get picked in all the security checks and similar occasions. Whether it is due to his terrorist-like blond appearance, his trouble in growing moustache or general lack of success as a representative of the human race, is anybody's guess. It is hard to imagine a situation that could be more stressful than the border control. You feel that your every move, gesture and facial impression is tightly analyzed and you have no idea what kind of an answer they might be looking for. Easily the longest couple of minutes during the trip, and the infamous ”life flashing by your eyes”- feeling wasn't too far either.

After this stress, some more queueing and some additional security checks we passed in to the hands of American Airlines. The planes external and internal appearance was excatly the same we all know from the eighties action movies, all down to the decoration and security leaflets. Also the stewardists must still be the same as in those golden days. As a bonus the freely distributed Air Mall magazine produced a variety of amazing products. It almost broke my heart to leave all those amazing things unbought. Or how would you rate a 5 meter-tall inflatable gorilla (for a mere 1800 dollars), a device that keeps pets from jumping in to furniture or a helmet that prevents hair loss? In the beginning of the flight the captain announced that ”the weather is gonna be exactly the same it has been for the last thousand years, part cloudy, part sunny and considerably bumpy. We aim to be in L.A. about half an hour ahead of schedule”. In the end we landed in LAX whole hour early!

We found our hotel easy enough with the help of a mumbling taxi driver. In the morning we packed our stuff and took a quick dip in the pool before heading out to the car rental. We decided to walk, which took longer than we had expected, but after all it was a nice walk with Inglewood drifting slowly by. In the car rental we were welcomed by an enthusiastic customer service guy Andrew. He taught us a thing or two about the local way of doing business. He had decided that it was his goal in life to get us to swich our pre-booked car in to a larger and more expensive ride with everything and a bit more. This would have probably increased his income. We, however, stood firm and held on to what we had agreed on. The consensus remained unanimously that Andrew was, and is, a great lad in every respect. He was so willing to go oh-so-very-low with his offers ”just for us” and appeared to be genuinely concerned about our leg space. Anyways, we ended up with a spicy red Chevrolet Impala with Texas plates, which is, according to Matti's testimony ”insanely good to drive”. He proved his worth by driving us to the birth place of this blog, a sports bar in Venice Beach. So here we sit with large sandwiches and the EURO12 semi-final in front of us. All together there is a great feeling of relief after all the necessities and uncertain factors of the beginning are succesfully behind us. It has all gone better than well! The only stain in the perfect record is the fact that Matti lost his sun glasses, but even that, as the pictures show, turned out to be a blessing in disguise! Alongside the relief there is also enthusiasm – this is really, really it! This is how it truly begins!

ps. About the Finnish classic freeware game. It had the priviledge of serving as our first Challenge. This almost-daily contest of mind, body and/or spirit is designed to see who's who during our trip. You'll read more about our different challenges in the future, and you can follow the score board, which looks pretty gloomy at the moment:

Lauri 4 (winner in the 1^st challenge)

Mikko 2 (runner up)

Matti 1 (finished third)

Heikki 0 (is the best looking)

More to follow!

- Heikki