Viimeiset Ajopäivät - Last days on the road

Näin alkuun pahoittelut siitä, ettei internet-vaikeuksien ja muun ajankäytön priorisoinnin takia blogia ole saatu päivitettyä ajoissa. Ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa keskiviikko ja elokuun ensimmäinen päivä aukesivat meille miellyttävinä. Parin päivän tivoli-hulinoiden jälkeen meillä olisi luvassa kunnollinen ajopäivä ja suuntana olisi Niagara Falls. Matkalla oli tarkoitus käydä Buffalossa kokemassa Pomo piilossa -ohjelmasta bongaamamme Subway, joka sijaitsee kirkossa. Ajatuksena Subway kirkossa kuulostaa kohtuullisen kummalliselta ja pakkohan se olisi nähdä omin silmin. Kyseessä on paikallisen pastorin perustama ravintola, jonka tarkoituksena on tarjota työtä ja mahdollisuus hyvään elämään alueen nuorille. Alueelle saavuttaessa kävi selväksi, että alue ei ollut missään nimessä sitä paljon puhuttua hienostoaluetta. Lähestyessämme ravintolaa ei paljoa valkoisia näkynyt ja tarkemmin sanottuna valtaosa väestöstä oli tummaihoisia. Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää ja saimme kokemuksena sen mitä haimme. Jälkikäteen voi ajatella tämän Subwayn olevan oikeinkin hyvä tapa edistää paikallisten nuorten asemaa ja tehdä hyvää.

Kohtullisen nopean lounaan jälkeen lähdimme kohti Nigara Falls cityä New Yorkin osavaltiossa, jossa meitä odottaisi Hotel coupons vihkosta bongaamamme Rainbow motel. Kyseessä oli ehdottomasti kuppaisin ja hämyisin motelli tähän astisella matkallamme. Vaikka motellin pitäjä antoi meille tasoa paremman huoneen vain kymmenen dollarin lisämaksulla, koska halvimpia huoneita ei ollut enää vapaana. Tämä parempikin huone oli hädintuskin sitä tasoa mitä heikoimmat huoneemme matkalla olivat tähän asti olleet. Mitäköhän olisi tullut jos olisimme ne halvimmat huoneet saaneet?

Nopean tavaroiden huoneeseen heittämisen jälkeen matka jatkui Kanadan puolelle. Rajan ylityksessä oli pientä jonoa ja hetken jouduimme odottelemaan, ennen kuin pääsimme rajavartijan grilliin. Luonnollisesti itse sain toimia kuljettajana ja vastailla herran kysymyksiin kuten mistä tunnemme toisemme. Rajan ylitys oli kuitenkin loppuviimeksi aika helppo ja sujuva juttu. Heti saavuttuamme Kanadaan ja oikeastaan jo sillalla Yhdysvaltojen puolelle näimme haluamamme, Niagaran putoukset. Niagaran putoukset olivat luoneet Kanadan puolelle melkoisen turistipesäkkeen, jota varmastikin lisäsi sellainen fakta, että alkoholin ikäraja oli Kanadassa 18 vuotta kun rajan toisella puolella 21.

Putoukset itsessään olivat kyllä upeat, jos pystyi jättämään ”kasinokeitaan” siinä ympärillä pois mielestä. Ilma putouksen vieressä oli aivan kuin olisi ammuttu isolla sumutinpullolla vettä taivaalta. Tämä vesisumu nousi siis kaikki putouksesta. Pääsimme myös todistamaan harvinaisen mahtavaa sateenkaarta, joka nousi putouksesta ja oli aivan täydellisen muotoinen ja väreiltään täydellinen.

Koska halusimme myös maistaa Kanadalaista mallasjuomaa lähdimme suuntaamaan hotelli- ja kasinokorttelien läpi etsimään liikettä, joka meille tätä tarjoilisi hieman halvemmalla. Vain kymmenisen minuutin kävelyn jälkeen havaitsimmekin tarkoilla aisteillamme juuri sopivan paikan tähän tarkoitukseen. Kaupunki kasino alueen ulkopuolella muistutti aivan tavallista pientä amerikkalaista kaupunkia, josta löytyi myös halpoja pubeja.Vain kahdella Kanadan dollarilla (arvoltaan sama kuin Yhdysvaltojen dollari) saimme eteemme oluet. Nämä juotuamme päätimme lähteä takaisin Yhdysvaltoihin. Matkalla kuitenkin näimme vielä paikallisen trapetsitaiteilijan, joka oli tehnyt uraa maailmalla, siirtymässä valtavan korkean talon katolta toiselle trapetsilla.

Yhdysvaltoihin takaisin päästyämme päätimme lähteä aikaisemmin huomaamaamme varsin vahvan näköiseen pubiin nimeltä Wagon Wheel. Sisään päästyämme pienen alkujärkytyksen jälkeen paikka osoittautuikin juuri sellaiseksi sopivan hämyiseksi ja aidoksi juottolaksi mitä olimme lähes koko matkan hakeneet. Paikka oli täynnä aitoja paikallisia ihmisiä, iloista tunnelmaa ja kaiken päälle siellä oli vieläpä erittäin kova tasoinen open mic sessio käynnissä. Toisia oluita viimeistellessämme tuli eräs hieno herra, joka muistututti hyvin paljon entisen lukioni uskonnon opettajaa haastamaan meidät biljaridissa. Pelailimmekin herran kanssa pitkänkin aikaa ja jutustelimme mukavia kunnes oli illan pääesiintyjän vuoron. Muuan Mikko Saurio oli päättänyt mennä esittämään lavalle oman kappaleensa! Harvempi suomalais artisti on uraansa aloittanut Ameriikan puolella. Mikko kuitenkin selvityi esiintymisestään loistavasti ja hurjien aplodien saattelemana oli Mikkokin oluensa ansainnut. Wagon Wheel ilta oli juuri sitä mitä matkalle lähtiessämme olimme haaveilleet pikkukaupungeista. Pieni juottola, jossa on paljon paikallisia joiden kanssa voi jauhaa sitä sun tätä vaikka kuinka pitkään, mahtavaa.

Aamu valkeni jälleen ja olimme yön pimeinä tunteina päättäneet tuhota seuraavan aamun mahdollisen rapulan doom-peleistä tutulla koodilla IDKFA eli loppumattomat panokset. Tässä tapauksessa kyseessä olivat pannukakut vaahterasiirapin kera. Suuntasimme jo tutuksi tulleeseen Denny's dineriin aamupalalle, josta allekirjoittanut ja Lauri tilasivat itselleen loppumattoman määrän pannukakkuja. Mikko ja Heikki söivät jotain muuta. Pannari-ähkyssä saatiin auto käyntiin ja kohti Amish-alueita, yöpaikaksi valikoitui Lancasterin kaupunki.

Matkalla Valkoinen Koukku kohtasi saman ongelman mihin hänen edeltäjänsä Punainen Koukku lopulta nujertui. Öljyvalo syttyi siis myös tähän autoon. Ei auttanut muu kuin laittaa lähin Alamon liike navigaattoriin ja suunnata Harrisburgin kaupunkiin. Alamolla totesimme virkailijalle, että tämä on jo toinen kerta matkamme aikana. Asiakaspalveluhenkilö pahoitteli asiaa ja sanoi antavansa meille loppuajaksi paremman auton ilman lisämaksua. Kyseessä olikin Monsteri, eli Jeep Liberty. Alkuinnostuksen jälkeen huomasimmekin, että eipä Mosteriksi nimeämämme auto ollutkaan sisältäpäin oikeastaan Koukkuja isompi vaikka ulkomuodot uhkeat olivatkin.Tyytyväisenä jokatapauksessa suuntasimme parikymmentä mailia eteenpäin Lancasterin kaupunkiin yöpymään ennen seuraavanpäivän kierrosta ympäri amish-asuinalueita ja Washington DC:tä.

Suunnitelmana oli aamusta lähteä liikkeelle ja kiertää muutamat amish-alueet ja suunnata siitä maan pääkaupunkiin Washington DC:hen. Amsihit olivat melko jäätävä asia. Samalla kun kummeksuimme heitä kulkemassa autotiellä hevosvankkureilla ja katselimme pihoilla kuivuvia kymmeniä tasan samanlaisia housuja ei voinut olla huomaamatta, että turisteja oli hirvittävä määrä ja että amishit ottivat tästä kaiken irti. Välillä kävikin mielessä, että onko tavallisen amish-perheen suurin tulonlähde turismi. Tiedä häntä mutta kaikkea mahdollista turisteille ainakin tarjottiin.

Pienen turismiällötyksen jälkeen ajo jatkui Washingtoniin. Yöpaikaksihan oli hotwire niminen ohjelma arponut meille Hilton hotellin Arlingtonin kaupungista aivan DC:n kyljestä hyvinkin huokeaan hintaan. Tuntui absurdilta astella tutun ja turvallisen motel 6-ketjun sijasta hienoon Hilton hotelliin kyselemään huonetta, joka löytyikin helposti. Kamat sisään ja kaupungille. Metro aseman vieressä söimme hyvin maittavan afghanistanilaistyylisen kebab-aterian, joka poikkesi hyvin paljon meidän kotimaassa tutuksi tulleesta turkkilaisesta kebabista. Oli erittäin herkullista kaikilla meistä. Kaupungin metro oli toimiva, joka matka oli eri hintainen riippuen etäisyydestä. Hinnat näki selvästi lippuautomaatista, tämän jälkeen osti lipun, johon latasi sen verran arvoa kuin uskoi tarvitsevansa. Lippulle pystyi myös lisäämään rahaa jos huomasikin tarvitsevansa.

Itse pääkaupunki oli kuin valtava oodi amerikkalaisuudelle, kuin valtava läjä toinen toistaan isompia ja komeampia monumentteja. Mainittakoon esimerkkeinä Valkoinen talo, Washingtonin muistomerkki, Lincolnin muistomerkki, toisen maailmansodan muistomerkki ja vaikka mitä muuta ja nämä olivat siis keskustassa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan. Vaikka Jäätävä Harris aikookin teräsmiesviedossa tuhota Washingtonin muistomerkin oli silti Valkoinen talo alueen vartioiduin pytinki. Sen vartiointitaso yllätti ainakin minut. Oli valtavat aidat, poliiseja jokapuolella läheisillä kaduilla, katoilla tarkka-ampujia. Pariin otteeseen kuulimme myös poliisin kuulutuksen ettei lähemmäs saa enää tulla kun joku innokas turisti halusi ilmeisesti mennä ottamaan kuvaa valkoisen talon siitä osasta mikä elokuvissa näkyy, jota ei siis oikeasti kovinkaan hyvältä sijainnilta pääse katsomaan.

Perjantain ohjelmaan kuului Arlingtonin sotahautausmaan näkeminen, jossa on yli 400 000 armeijassa palvelleen sotilaan haudat, sekä tuntemattoman sotilaan hauta, että J.F. Kennedyn perheen hauta, samalla näimme Iwo Jima monumentin. Myös Pentagonin olisimme halunneet nähdä mutta tämä onnistui ainoastaan moottoroitieltä aitojen takaa.

Jotta viimeisenä päivänä ei tarvitsisi ajaa niin paljoa päätimme katkaista Washingtonin ja New Yorkin välin ja ajaa vielä Philadelphiaan. Siellä lähinnä kävimme katsomassa Suomen lipun alla aikanaan seilannutta Moshulu-kuunaria, johon pääsimme myös sisälle juomaan oluet. Kyseinen paatti on siis nykyään ravintolapisneksissä mukana. Ajelimme Phillyn keskustan läpi ja päädyimme jälleen, joskin viimeisen kerran tuttuun ja turvalliseen Motel-6 motelliin yöksi.

Mainittakoon vielä loppuun, että sekin päivä koitti jolloin Lauri häviäisi päivän haasteen. Seven Wonders lautapelissä Lauri nimittäin jäätyi jännittävien hetkien jälkeen sekä Heikin, minun että Mikon taakse. Kolmen viimeiseksi sijoittunutta olivatkin kolmen pisteen sisällä Mikon ollessa hieman meitä edellä.

- Matti

Haasteiden Tilanne:
Lauri:   47
Mikko: 32
Matti:   22
Heikki: 18

---

Wednesday and August began in a positive note. After two days of festivities we had a proper day of driving ahead, destination Niagara Falls. Our choice of lunch proved the might of television. The show Undercover Boss had caught our eye presenting a Subway franchise within a baptist church in Buffalo, NY. This sounded so interesting that we had to see it for ourselves. Our initial thoughts were wandering somewhere between blasphemy and the peak of creativity. After a while our way of thinking turned more towards the positive note as we saw the actual place. The neighbourhood was quite rough. It seemed that the pastor and the other church executives were really not after profit but were a genuinely concerned about providing work for the youth and keeping them out of harms way. After eating and discussing the matter, we decided to grant it a seal of approval even though some reservations still remained.

After lunch we drove up to Niagara Falls, NY and more precisely our pick of accomodation, the ridiculously cheap Rainbow Motel. This was definitely the shadiest and most ran-down motel we've had so far, even though are room was upgraded to not-quite-the-worst-one due to double booking.

We threw our stuff in the room and started making for the Canadian border to see the falls. At the border there was a queue that took us some fifteen minutes. The crossing procedures were a lot more relaxed than the ones at JFK, but there were still some pretty surprising questions, such as ”where do you know each other from?”

The falls were impossible to miss from the border. The other thing impossible to miss was the whole city of high hotels and casinos and other tourist traps built on the Canadian side. The other reason besides the falls for this development lies in the fact that gambling and alcohol are permitted in Canada for people above the age of 18, whereas in the States the limit is 21.

If one can block out the tourist frenzy going on, the falls themselves were spectacular. Standing at the edge of the falls left you wet due to the constant rain-like mist rising from the masses of water raging downwards. We also got to witness a magnificent rainbow with just the perfect shape and colors.

Once in Canada we wanted to get a taste of the local brew craft. We passed by the hotels and casinos to find a cheaper and more genuine establishment. As in the American side, the town of Niagara Falls, Ontario was just your average North American town. We found a nice dive bar, and after a pint there we returned to the States. When leaving the pub we saw a man crossing between the two tallest buildings of the city on a rope, apparently a daily event in the summer time.

Once Stateside, we wanted to mingle with the locals, and found a most suitable place in the form of a pub called the Wagon Wheel. After an initial shock the place proved to be nothing short of great. Filled with genuine local people, the joint hosted an incredibly high-class open mic night for musicians and bands. We played pool and had some intercontinental banter until it was time for tonight's main act. A certain Mikko Saurio had decided to pick up a guitar and perform one of his own songs on the stage. There are not too many Finnish artists have started their career in the States, so not bad, especially since Mikko did a good job and truly earned his complimentary beer. A good night out altogether.

The day dawned and it was time to fulfil one of our long-matured plans, to get the ”unlimited pancakes” from Denny's for breakfast. Ultimately only Lauri and I went for those, as Heikki and Mikko had something a little more reasonable. Losers. With our bellies full the White Hook started for the Amish territories around Lancaster, PA.

Little did we know that this was to be the final journey of the White Hook. The undoing of the car's red predecessor, the ”change engine oil”-light, made a dramatic appearance just outside Buffalo. We drove the car in to Harrisburg, PA and present our case to the attendant. Since it was already the second time, the Alamo staff compensated us by giving us a gigantic Jeep Liberty for the remainder of the trip for the same price. The car, nicknamed The Monster, was surprisingly enough not any bigger than the Impalas were in terms of cargo space, but it gave us a sence of superiority compared to our fellow human beings due to its sheer height and size. We drove the car to Lancaster and fell down on our beds after an exhausting day.

We got up early enough and started for the amish country. The small area east of Lancaster was really perplexing. Even though the horse-buggies were very much present among the cars, and the choice of clothes on the locals was really traditional, it all felt really touristic and artificial. Wheter we just didn't encounter the real deal, or all the Amish nowadays live on tourism it just impossible to tell. As it was, the experience wasn't very amazing. After a couple of hours of driving circles we set course for Washington, DC.

Now that we were driving a jeep, we couldn't settle for your average Motel 6. We figured we couldn't settle for anything less than a Hilton, so picked one in Arlington and checked in like the four bosses that we are (ok, honestly, the deal from HotWire was about the cheapest around). At the nearby metro station we had an Afghan kebab dinner, which was quite a bit different from the common döner, but insanely good nevertheless. The DC metro was a nice way of getting around, and the pay-as-you-ride-style system was really good.

The capitol itself was a huge ode to the American history and way of life. Downtown was little more than a huge cluster of monuments, such as the White House, Lincoln Memorial, Washington Memorial and so on, all within a walking distance. Security personnel were plentiful and very much present, starting with traffic police and ending in snipers on the rooftops. Everything ran smoothly, and the only place where security had to curb the enthusiastic tourists was on seen-on-the-movies-side of White House, where view wasn't as good as seen on screen.

The next day started with a visit to the Arlington National Cemetary, a final resting place of some 400,000 U.S. Military personnel and their family members. The more notable ones included the famous tomb of the unknown soldier and the Kennedy family grave. Right next to cemetary was the Iwo Jima Monument and the Pentagon. Of the latter we only managed to get glimpses from the freeway.

To reduce the amount of driving for the last day with a car we decided to stop in Philadelphia. We walked around the riverbanks and grabbed a beer at Moshulu, a restaurant ship that to this day is the tallest ship ever to sail under the Finnish flag. We drove through down town Philly and ended up in Maple Shade, NJ in a Motel 6, our last night in this cheap cheap chain which had provided us shelter for almost half of our nights during the trip.

As a closing note it is important to stress that during these four days something really spectacular happened. Lauri was finally left with 0 points in a challenge. We played two rounds of Seven Wonders- board game, and the combined points would define the winner. Lauri froze totally and was left behind Heikki and me and the winner Mikko. The game was an unbelieveably close call, and the margins were tightest imaginable.

- Matti


Challenge Standings:
Lauri:   47
Mikko: 32
Matti:   22
Heikki: 18