Etelän Petoja - The Southern Beasts

Aamu San Antoniossa kirkastui ja kaikilla olisi tiedossa seuraava suurempi määränpäämme. Kyseessä olisi jo matkan suunnitteluvaiheessa tietynlaiseksi matkan käännekohdaksi muodostunut New Orleans. Lähinnä sen takia, että suunnitelmat oli tehty sinne asti ja siitä eteenpäin kaikki oli enemmän tai vähemmän avoinna. Matka New Orleansiin taittuisi kahdessa osassa ja välissä nukkuisimme yön Lake Charlesin kaupungissa Louisianassa. Lähtiessä matkaoppaamme kenraalikuvernööri Hietanen oli katsonut meille ihanteelliseksi lounaspaikaksi Port Arthur -nimisen kaupungin Teksasin ja Louisianan rajalta.

Matka Port Arthuriin sujui leppoisasti mutta ihmetys sinne saapuessa oli valtava. Olimme saapuneet katastrofialueelle. Kuvitelmamme leppoisasta, hieman jopa turistoituneesta pikkukaupungista murenivat täydellisesti kun yhdessäkään talossa ei ollut ikkunoita, katot olivat romahtaneet ja kaikissa julkisissa rakennuksissa bubstereita lukuun ottamatta oli lappu luukulla. Tunnelmat olivat varsin aavemaiset ajellessamme lähes autioita katuja repaleisen Amerikan lipun liehuessa lippusalossa. Tästä kokemuksesta alkoikin yhteinen pohdintamme mitä kaupungille todella oli tapahtunut. Ruokaa emme siis Port Arthurista saaneet ja päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Lähes heti matkan jatkuessa meidät kohtasi hyvin raivokas monsuunisade. Kuljettajana toiminut Lauri päättikin vetää auton tien sivuun näkyvyyden ollessa täysin nolla. Hetken pysähdys oli hyvä valinta sillä pian olikin yllämme jälleen kirkas taivas.

Matka jatkui mielenkiintoisissa merenrantamaisemissa, jotka kohta vaihtuivat joenranta- ja suomaisemiin. Hetken tällaisissa maisemissa ajettuamme Heikki ilmoittikin, että kohta näkyy alligaattori ja välittömästi tämän jälkeen viereisessä joessa lipuikin kroko. Möly Koukku Witin matkustamossa olikin melkoinen kyseisellä hetkellä. Suomaisemien huono puolikin tuli meille pian tutuksi kun odotellessamme lossia, joka veisi meidät joen yli päättivät muut pojat mennä pissalle pusikkoon. Tämä oli huono idea, sillä Suomen kesästä kovinkin tutut hyttyset hyökkäsivät kimppuumme ja valtasivat myös auton. Nämä veijarit lisäksi tuntuivat ainakin suomalaisia hyttysiä aggressiivisemmilta ja hurjemmilta. Kutina olikin sitten seuraavat hetket kamala. Illansuussa saavuimme välipisteeseemme Lake Charlesiin, lounasta emme Port Arthurin mysteeristä johtuen saaneet, joten nälkä oli huutava. Ruokapaikaksi valikoitui Steamboat Bill's, joka tarjoili meille maukkaat mereneläväruoat. Mikolle monnia, Laurille ja Helalle jotain rapujuttuja ja minulle paikallista herkkua gumboa mereneläväversiona. Oikein maukasta. Ruoan jälkeen hotellille ja Seven Wonders -lautapelimyllyn jälkeen nukkumaan.

Aamulla suuntasimme suoraan kohti New Orleansia. Matka oli muutenkin kuin määränpäältään erityinen meille. Edessä oli nimittäin niin sanottu pissahaaste. Se kenen takia pysähdymme pissalle häviää ja viimeisenä vessaan menevä saisi 4 pistettä. Otimme aamuoluet, jottei haasteesta tulisi liian pitkä ja tämä tehosi. Jo parin tunnin jälkeen Heikki ilmoitti, että on pakko pysähtyä. Itse käytin tilanteen hyväksi ja helpotin tuskaani tyytymällä kolmanteen sijaan. New Orleansiin saavuttuamme suunnitelmana oli lähteä lähes suorilta tutkimaan ranskalaista korttelia ja etsimään ruokaa. Tämä kuitenkin hieman viivästyi sillä Lauri ja Mikko eivät meinanneet saada selvyyttä haasteen voittajasta. Lopulta oli otettava kovat keinot käyttöön. Ensin 5 minuutin välein vettä, kun tämäkään ei auttanut olihan se sitten aika avata korkki. Kaljat käteen ja katsos kummaa, ei mennyt kauaa kun Mikko sortui ja Lauri voitti haasteen. Mainittakoon kuitenkin, että Laurillakin tuntui pissahätä olevan melko valtava Mikon luovuttaessa kisan suhteen.

Ulkoilma ei hirveästi eronnut turkkilaisesta saunasta. Ilman kosteus takasi uudet hikoiluennätykset kaikille meistä. Ilmasto oli Mikon sanojen mukaan hirveä. New Orleansin arkkitehtuuri erosi muista isoista kaupungeista merkittävästi. Se oli säilyttänyt yllättävän hyvin ranskalaistyyppisen arkkitehtuurin ja kaupunkimallin. Myöskään vuonna 2005 kaupunkia runnelleesta Katrina-hirmumyrskystä ei näkynyt enää jälkiä varsinkaan keskustassa. Ihmisten ajatuksissa ja puheissa tämä oli kuitenkin vielä paljon läsnä. Yleinen ajatusmaailma oli enemmän uuteen hurrikaaniin varautuva kuin pelkäävä. Paikallisille tuntui olevan itsestään selvyys, että uusia hirmumyrskyjä tulee, aika on vain epäselvä.

Parin tunnin kiertelyn jälkeen oli aika palata huoneelle ja tuhota loput Vegasista tutusta mummon hillopurkista. Tämän jälkeen vapautimme myös Laurin ja Mikon Vegasista pyydystämän merten hirmuisimman hirviön, Kraken-rommin, joka lopulta koitui kyllä kohtaloksemme. Pienen hengailun ja merimonsterin kanssa tappelemisen jälkeen oli aika suunnata kohti tarunhohtoista Bourbon Streetiä, joka tunnetaan Amerikan bilepääkatuna ja jazz-musiikin syntypaikkana. Heikin lupaavalta kuulostavan idean mukaan lähdimme ensin toiseen päähän Bourbon Streetiä ja palaisimme sieltä sitten vähitellen takaisin hotellia kohti. Ilta ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensimmäinen baari johon päädyimme jäi myös iltamme viimeiseksi ja paljastui vielä jossain illan myöhäisissä hetkissä homobaariksi. Tämä ei haitannut koska ihmiset olivat kuitenkin mukavia ja avoimia ja meillä oli hauskaa koko illan. Ensimmäinen iltamme Bourbon Streetillä jäi kuitenkin ehkä vähän torsoksi, sillä emme saaneet siitä niin isoa kuvaa kuin olisimme halunneet.

Uusi aamu valkeni. Lauri jäi huoneeseen, Hela skypetti ja minä ja Mikko lähdettiin lähimpään pubiin hyväksi krapulalääkkeeksi huhuilluille bloody maryille. Vietimmekin laatuaikaa baarissa heti aamusta jutellen baarimikon kanssa ja nauttien vapaudesta. Aamuisen baarireissun venyttyä hieman oletettua pidemmäksi meille tuli melkein kiire ehtiä varaamallemme suoajelulle. Suuntasimme n. 20 mailia kaupungin ulkopuolelle jokiajelulle, jossa oppaana toimi jokaista sanaa järjettömän paljon venyttävä etelän mies.

Kierros itsessään oli mahtava. Veneemme suuntasi syvälle suolle, joka oli hieman eri asia kuin suot Suomessa, missä poimitaan hilloja. Kyseessä oli enemmänkin joki tai järvi, joka oli hyvin rämeittynyt ja jossa kasvoi ihan oikeaa metsää. Mangrovemetsien syvyyksissä näimme alligaattoreita joiden pääasiallinen ravinto vaikuttaisi olevan oppaiden niille syöttämät vaahtokarkit ja makkarat. Oppaamme syöttikin ahkerasti useita alligaattoreita ja välillä onnistui jopa saamaan krokon hyppäämään. Harmiksemme kuitenkin isoin alligaattori, joka oli todellinen järkäle ei suostunut hyppäämään yhden vaahtokarkin takia. Jokiajelulla koimme myös pienen säikähdyksen kun kohtalaisen kokoinen karppi hyppäsi aivan veneemme vieressä säikäyttäen itse kunkin, jopa oppaamme. Parin tunnin suoajelun jälkeen saattoi lähteä hyvin mielin takaisin kohti New Orleansia. Luonto, jota näimme tämän parin tunnin aikana oli aivan täysin poikkeuksellista ja erilaista mitä olimme koskaan nähneet. Hyvä tapa siis viettää päivää.

Kaupunkiin takaisin saapuessa kävimme syömässä, jonka jälkeen siirryimme takaisin hotellille valmistautumaan toiseen iltaamme Bourbon Streetillä. Hotellilla mieleemme tuli kuitenkin uusi haaste. Ampuisimme suoajelulta saamaamme kuminauharanneketta roskakoriin. Usean toinen toistaan surullisemman yrityksen jälkeen päätimme siirtää maalimme seinän viereen helpottaaksemme haastetta. Helpotuksen jälkeen läsäytinkin minä ensimmäisellä maaliin ja ilman seinän apua. Kilpailu jatkui tiukkana ja yllätykset jatkuivat kun Hela latasi itsensä kakkoseksi. Lauri ampui seuraavana itsensä kolmanneksi Mikon jäätyä nollille.

Bourbon Streetillä tavoitteenamme oli nähdä hieman yöelämää ja mielellään kuulla myös livemusiikkia hämyisissä baareissa. Tämä toteuikin heti alussa kun näimme kaksi ihan hyvää rock-cover bändiä. Katua eteenpäin kävellessä oli valo- ja värimaailma aivan uskomaton ja ihmisiä oli paljon liikkellä. Illan älyttömin juttu tapahtui kun Mikko ja Hela päättivät tilata vessasta tullessaan kaikille Shark Attackin eli ”hain hyökkäyksen”. Tarjoilijat kysyivät missä istumme ja poikia tämä ihmetytti paljon kun juomia ei saanutkaan käteen. Selitys tuli kohta, pojat tulivat pöytään ja alkoi hillitön melu. Toinen tarjoilija iski vilkkuvalon päälle ja sireenin soimaan, jonka jälkeen kuului huuto ”hai varoitus!”. Tiskille tuli neljä väritöntä drinkkiä, joita toinen baarimikko survoi muovihailla niin, että jäitä lensi ympäri maita ja mantuja ja drinkki muuttui verenpunaiseksi. Lopulta saimme käsiimme drinkit, joissa oli mukana hai pystyssä ja pieni lisko lasin sisällä. Haileluista riitti meille hupia pitkälle iltaan.

Jatkaessamme matkaa törmäsimme myös edellisillan homobaariin, josta jäi mieleen miten on mahdollista ettemme huomanneet sen olevan homobaari edellisenä iltana. Viimeisenä kuppilana toimi hyvin hämyinen, oikeastaan ainoastaan kynttilöiden valossa toimiva Blacksmith-niminen paikka. Tunnelma oli erittäin hyvä ja hämyinen pianistin säestäessä nurkkauksessa ihmisten ympäröimänä.

Kaiken kaikkiaan toinen iltamme New Orleansissa oli onnistunut ja Bourbon Streetistäkin jäi oikein hyvä fiilis. Seuraavan aamun raparperin määrästä ei illalla vielä ollut minkäänlaista huolta ja kaikki pääsimme hyvin mielin nukkumaan.

- Matti

Haasteiden tilanne

Lauri: 42

Mikko: 22

Matti: 19

Heikki: 8

---

As the sun was assuming its morning position in San Antonio our next destination was crystal clear in our minds. That would be New Orleans, which had shaped up to be some kind of a turning point on this trip since the early planning stages. That is mainly because the trip had been pretty strictly planned up to this point and was all but open from there on.

We would make the trip to New Orleans in two parts, spending the in-between night in Lake Charles, Louisiana. Our lunchstop of choice was the town of Port Arthur located on the border of Texas and Louisiana. We were dealt with a huge surprise when we reached Port Arthur as it came clear that we had reached a catastrophe zone. The town, which we had imagined to be a laid back although tourist friendly little town, turned out to creepier than anyone could expect. The buildings had no windows, many roofs had collapsed and all public buildings except the pubs were closed. The ghosty atmosphere reached its climax as we saw a torn American flag waving in the quietest of winds. All this made us wonder what kind of horrible things this town had encountered.

As it may have occurred to you by now, there was no food for us in Port Arthur. We decided to carry on with our driving and were almost instantly met with some raging rain. Lauri decided to pull up for a moment as his visibility was completely zero. That was a good decision since the sky cleared up in a matter of minutes. We drove along the pacific coastline for a bit before the milieu switched to include rivers and swamp. It wasn't long before when Heikki spotted the first alligator of our trip. The shouting inside Hook-Wit was unbelievable at that moment! There was also a downside of the swamp, soon to be discovered. We were waiting for a ferry which would take us to another side of a some major size river when we decided that the bushes along road would serve as our toilets. This was a bad idea, becouse soon we got attacked by a leagion of mosquitos which did not only try to eat us alive, but which also invaded our car. Though we are used to mosquitos these little insects were much more meaner and aggressive than those we have in Finland. We were itching as hell.

Becouse Port Arthur had been unable to serve any food for us, you can imagine the hunger we had when we finally arrived to Lake Charles. We chose a restaurant called Steamboat Bill's which should be a good place for getting local seafood. Mikko took catfish, Lauri and Heikki ate fried shrimp and I got a bowl of Gumbo, the local souplike dish, which ofthen includes a lot of seafood and other incredients. After the dinner it was the time to go to the Hotel to get some sleep and to play a round of Seven Wonders -boardgame.

At morning we started our car again, heading straight to New Orleans. However this part of our trip would be much more than ordinary. Reason for this was the so called ”peeing-challenge”, which we had feared of coming since the start of our trip. The rules were simple: Whoever needs to pee first, loses, while the one who is the last to use the toilet gets the full 4 points. Preventing the challenge for being too easy, we all drank one beer before getting on the road. It then wasn't long before Heikki told us that we'd have to stop. I chose to use the opportunity and so ended up to be third in the challenge.

When we arrived to New Orleans, the challenge was still on between Mikko and Lauri. In order to get some result, they started a sudden death, which meant a glass of water in every five minutes. But when even the Sudden Death turned out to be ineffective, it was time to drink another beer. Soon after this, Mikko ran to the bathroom, leaving Lauri with 4 points. It was then time to seek some food from the French Quarters of New Orleans.

The weather pretty much resembled a Turkish Sauna. The hot and moist air made every one of us sweat like a pig. The Architecture of New Orleans was fantastic. Though being a huge city, the feeling of New Orleans was small and frenchlike. Also all the damage dealt by the hurricane Katrina had been repaired and just by looking at the city you would have no clue that there had been any storms at all. The residents however remembered the hurricane well, and were already prepared for another one. It seemed that it was the matter of ”when” not matter of ”if” there would be another Katrina.

After a couple of hours we returned to our hotel. It was time to release the greatest Sea Monster of them all: The fearsome Kraken – a bottle of spiced black rum, which Lauri and Mikko had found from Vegas. After a short combat with Kraken, we left the hotel towards the legendary Bourbon Street, a birthplace of jazz and the greates partyplace of whole New Orleans. However we saw much less of the street we originally planned for the first bar we went that night was also our last. The bar, which eventually turned out to be a gaybar, was full of cheap drinks and nice people to talk so spending the night there was not a bad choice. We could see the rest of the Bourbon street the next day.

The next day me and Mikko left the nearest pub of our hotel to drink Bloody Mary, which has been rumoured to be a best medicine for hangover. Though it meant to be a short trip, we somehow managed to stay in the bar the whole morning enjoying our freedom, and for that we almost missed our top attraction of the day: a guided tour to the Swamps just 20 miles outside the New Orleans.

The tour was absolutely magnificent! It is worth saying that the swamps in Louisiana are nothing like the swamps in Finland. They are more like a river of a lake with a forest of some kind growing from it. We saw couple of alligators which were more than happy eating all the marshmellows and hot dogs the tour guides thowed to them. Many times our guide got a alligator to jump from the water by offering it food in a stick. Sadly the greatest alligator of them all did not bother to jump just to get some marhsmellows. The tour was still a great way to spend a day.

Before leaving our hotel again to the Bourbon Street, we had another challenge. We tried to shoot a rubber band to a trash can. The challenge took much more time we had expected, mostly becuose we were all so bad in it. I was the first one to hit my target. Heikki was the second and after a short while Lauri also got a goal leaving Mikko with zero points.

We wanted to see a little more of the Bourbon Street than we saw the last night. We started with enjoying the rock covers of a couple good bands. Bourbon Street was full of people and flashing lights and the feeling was good. One of the greatest moments of the night was when Mikko and Heikki ordered drinks called Shark Attack for us all. The bartender turned on a lound siren a flashing light. ”Shark Danger! Shark Danger!” There came for colourless drinks into into which the bartenders smashed a rubbery shark toys, filled with red coloured liquoir which turned the whole drink blood red.

We continued the Bourbon Steet pass the gaybar from last night. We entered a very dark and shady place called Blacksmith. The athmosphere was amazing. All the lights came from candles and there was a skillful pianoman playing in the corner surrounded by people. When we finally left the place our feeling was very good. Our night at the Bourbon Street had been a great success. We all went to sleep with no idea about the hangover which would get us in the morning...

- Matti

Challenge Standings:

Lauri: 42

Mikko: 22

Matti: 19

Heikki: 8