Koti auringossa - Home in the Sun

Rakas päiväkirja, tätä kirjoittaessani urhoollinen ajopelimme ”Punainen Koukku” kiitää läpi Montanan sävähdyttävän kauniita maisemia. Washingtonin osavaltio on jäänyt lopullisesti taa. Tänään emme tee mitään muuta, kuin ajoa. Tässä ajellessa onkib hyvää aikaa kertoa hieman eilisen päivän tapahtumista.

Eiliseen aamuun jokainen meistä neljästä heräsi suurta intoa ja odotusta kumpuen. Päivän ensimmäinen kohde olisi nimittäin yksi matkamme odotetuimpia... tai ainakin sitä oli odotettu viimeiset kaksi päivää, aina siitä hetkestä lähtien kun sen keksimme. Suuntana oli nimittäin matkamme aikana pieneksi legendaksi muodostuneen Red Hook -oluen panimo, tai tuttavallisemmin ilmaistuna pelkkä ”koti”.

Tarpeemme ehtiä juoda mahdollisimman paljon tuota ihanaa mallasjuomaa ennen päivän ajomatkaa oli niin suuri, että emme turhaan vaivautuneet syömään aamupalaa. Sen sijaan päätimme siirtyä suoraan lounaaseen, jonka olisimme syöneet jossain panimon lähellä sijaitsevassa ravintolassa. Valitsemamme Station Pizza osoittautui kuitenkin yhdeksi matkamme suurimmista ohilaukauksista. Ensinnäkin kyseisen paikan ruuat maksoivat lähes kaksinkertaisesti siihen nähden mitä olimme toivoneet, joten jouduimme tyytymään yhteensä vain kahteen pizzaan. Tämän lisäksi ruokien saapuminen kesti niin kauan, että jouduimme jättämään väliin ostamamme ohjatun panimokierroksen.

Koukun kotiin päästyämme fiilikset kohosivat kuitenkin nopeammin kuin NASAn kantoraketti. Tavattoman hienolla paikalla Woodinwillessä sijaitsevan panimoravintolan pubista saimme eteemme ekslusiiviset Red hook -tuotteet, joita myytiin vain paikan päällä. Missaamamme panimokierroksen liputkin saatiin vaihdettua seuraavaan lähtöön ilman ongelmia. Panimokierros itsessään sisälsi paljon enemmän panimoa kuin kierrosta. Ravintolan yläkerrassa olevassa viihtyisässä huoneessa mukava ja kivan näköinen esittelijätyttömme kertoi meille yleistä infoa panimosta ja sen oluista. Samalla saimme juotavaksemme myös yhteensä 6 kpl noin desilitran kokoista maistiaista. Panimokierros osoittautuikin hintaansa nähden aivan mielettömäksi tilaisuudeksi. Koko hommasta pulitimme nimittäin vain dollarin per lärvi sisältäen maisiaislasit, joista tuli välittömästi tarkoin varjeltuja aarteita.

Maistiaislasit eivät kuitenkaan jääneet ainoaksi muistoksi kodista, vaan mukaan tarttui myös T-paitoja, huppareita ja korillinen olutta. Poikien otettua vielä pari olutta tupaten täydessä baarissa (itse en voinut, sillä ajonakki osui minulle hävittyäni matille pompulanheitossa Seattlessa) oli aika lähteä matkalle kohti Spokanea. Autossa soi Bon Jovin bed of roses, jonka tahdissa mylvimme kovaäänisesti. Aurinko paistoi. Maisemat olivat kauniita ja vatsa oli täynnä ihanaa olutta. Kokonaisuudessaan aivan mieletön fiilis! Juuri tällaisen takia tälle matkalle lähdettiin!

Saimme todella olla tyytyväisiä siitä, että olimme matkalla juuri Spokaneen päin, emmekä sieltä pois.Vastaantulijoiden kaistalla oli nimittäin useiden mailien pituinen kilpikonnavauhtia etenevä autojono. Tämä yhdistettynä siihen tosiasiaan, että eilen oli tähän astisen matkamme kuumin päivä (n. 95-100 F = n. 35-37 C) kehä ykkösen mittaisessä jonossa oleminen olisi ollut hyvin tuskallista. Erityisen paljon kävi sääliksi lukuisia moottoripyöräilijöitä, joilla oli ilmastoidun auton sijasta kypärä ja nahkatakki.

Itse sain kuitenkin porskuttaa valtatie 2:n viivoitinsuoria teitä kauniiden maisemien keskellä juuri niin vapaasti, kuin itse tahdoin. Pari tuntia Woodinvillen jälkeen ei muuta liikennettä enää juuri ollut. Eikä oikein muutakaan. Tyhjää maata ja laajoja peltoja oli joka puolella. Harvojen taajamien joukkoon kuului pysähdyspaikkamme Leavenworth ja Wenatchee. Leavenworth oli ehkä yksi yllätyksellisimpiä kaupunkeja tähän mennessä. Kaupunki on nimittäin tehty muistuttamaan eteläsaksalaista Baijernilaiskaupunkia kaikkine mahdollisine kliseineen.

Wenatchee sen sijaan on Yhdysvaltojen länsipuolen junttikylä numero yksi. Kaupungin ohikiitävälle matkalaiselle se toimii myös eräänlaisena pikaruokataivaana. Tuossa parin kymmenen tuhannen asukkaan kylässä näin parin minuutin aikana enemmän pikaruokaloita, kuin mitä bongasin San Franciscossa koko kahden päivän aikana. Tilaisuutta ei tietenkään voinut jättää käyttämättä. EZ Burgers, jonka valitsimme oli vahva hampurilais-snägäri.Viileiden sisätilojen puuttuminen oli tosin suuri miinus paahtavan kuumuuden keskellä. Ruoka itsessään oli In N Outiin verrattavaa sikailua. Gigamätöt auringon polttavassa paahteessa sai lähinnä voimaan pahoin, mutta eipä ainakaan tarvinnut ajaa nälkäisenä.

Iltamyöhäisellä saavuimme Spokaneen ja yövyimme jälleen luotettavassa Motel 6:ssa. Lyhyiden yöunien jälkeen oli taas lähdön aika, suuntana Going-to-the-sun-road. Bensa-aseman aamukahvi oli aivan hirvittävän maikuista kusta. Tämä vei viimeisetkin toivoni Yhdysvaltojen kahviin. Peruskahvi on kamalaa sukkahikeä jopa suomen tienvarsikuppiloiden Juhla Mokkaan verrattuna ja kahviautomaattien erikoiskahveissa ei maistu mikään muu kuin makeutusaine. Valitettava totuus on myös se, ettei tilanne parane juurikaan kovasti ylihypetetyssä Starbuckissa, jossa Frappuchinojen ja smoothieiden jälkeen saa nipin napin Roberts coffeen tasoista kakkaa. Jos edes sitäkään.

Nyt on matkaa ehditty taittaa jo usea tunti ja myös matkamme pieni kaistale Idahoa on ajettu läpi. Lopetankin siis kirjoittamisen hetkeksi, sillä edessä siintää kohteemme: Going-to-the-sun-road, jonka pitäisi kaiken meille siunatun informaation mukaan olla aivan uskomattoman hieno tienpätkä!

… Ja olihan se! Semisuolainen 25 dollarin sisäänpääsymaksu (vrt. Yosemite 20$ ja Mt. Rainier 15$) maksoi itsensä takaisin hienojen paikkojen muodossa välittömästi! Aluksi tie oli huomattavasti suurempi ja helppokulkuisempi, kuin mitä olimme odottaneet, mutta tilanne olisi muuttumassa heti lake McDonaldin jälkeen. Järven kuvankauniilla rannalla matkaan tuli kuitenkin yksi ylimääräinen mutka. Heikki ehdotti päivän haasteeksi leipien heittoa rannan pienillä sileillä kivillä. Jokainen saisi viisi heittoa ja kiven yhteenlaskettu pomppumäärä järvestä ratkaisisi voittajan.

En tiedä kaivoiko Heikki oman hautansa tietoisesti, sillä hän jäi kilpailussa jälleen kerran musertavalle viimeiselle sijalle. Kolmanneksi selvisi Matti, joka vahvasta aloitukseta huolimatta hävisi täpärästi kolmannen sijan minulle ja Mikolle, jotka saimme viiden kiven jälkeen tasatuloksen. Tarvittiin ylimääräinen heitto. Tämä ei kuitenkaan auttanut mitään, sillä peli oli tämän jälkeen yhä tasan, niin kuin se oli myös toisen ylimääräisen heiton jälkeen. Vein kuitenkin pelin kotiin noin 5 pompun mahtileiskautuksella, jollaisen siivin olin finaaliheittoihinkin päässyt.

Matka jatkui. Tie pieneni ja kapeni, ja sen reunalle alkoi kasvaa yhä suurempia rotkoja, jotka eivät toki olleet matkallemme tuntemattomia. Kuumotuskuski Matin sijaan Koukun puikoissa oli kuitenkin herr. Hietanen, joka karvaasta haastetappiostaan huolimatta pystyi hillitsemään tarpeensa ajaa autolla alas jyrkänteeltä. Aikaisemmin oltiin luettu, että Glacier National parkin läpi kulkeva going-to-the-sun-road olisi yksi Yhdysvaltojen hienoimpia teitä. Meitä ei oltu huijattu. Sanat eivät riitä kuvaamaan tieltä avautuvia näkyjä. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Auringon kääntyessä paahtamaan meitä lännestä käsin olimme jo siirtyneet seuraavalle tieosuudelle kohti Great Falls -nimistä keskiMontanan kaupunkia. Tiet 89, 2 ja 15 siivittivät varsin nopeaa matkantekoamme. Ympäröivä maailma oli samanlaista, kuin mitä se oli ollut jo Washingtonissa. = Missään ei ollut mitään. Montana sen sijaan on jo tähän mennessä osoittautunut äärimmäisen Landeksi osavaltioksi. Hyvänä esimerkkinä tästä maalaisuudesta oli meidän lounaspaikkamme Columbia Falls, jossa paikallista SubWay -kloonia pyörittivät sulassa yhteistyössä Äiti ja hänen kaikki kolme tytärtään.

Mitä yöpaikkaamme Great Fallsiin tulee, kaupungissa on aito maaseudun pikkukaupungin tuntu. Ihmiset moikkailevat toisiaan ja juntteja tulvii joka raosta. Kaupunki on siis täydellinen paikka levätä yö ennen huomenna alkavaa suurta seikkailua kohti Yellowstonen kansallispuistoa.

- Lauri

Päivän Haasteiden tilanne:

Lauri 27p

Mikko 15p

Matti 10p

Heikki 4p

Dear diary, at the moment I'm writing this, our faithful car ”Red Hook” is travelling through the wonderful nature and wilderness of Montana. We have finally left the Washington state for good. Today our plan is to do nothing more than travel by car. It means that I have plenty of time to tell a little bit of our yesterday.

Yesterday we woke up with great enthusiasm. It was because our first attraction would be one of the most anticipated places yet. We would be heading to the brewery of the Red Hook -beer which has turned to some kind of a legend during our trip. Being the making place of this fabulous drink, it was obvious that we'd call the brewery just ”home”.

Because it was our primary objective to drink as much as possible before the 6 -hour travel by car which was waiting in the afternoon, we decided to skip breakfast and eat an early lunch instead. We chose a good-looking place called Station Pizza, which soon turned out to be one our biggest misses in the field of dining. First of all, the food turned out to be so expensive that we could afford only half a pizza. Secondly it took the place over half an hour to process our order which made us miss our guided tour to the brewery.

However, when we finally arrived to the home of the Hook, our feeling went from zero to hundred like a 700 horsepower Ferrari. The Home was located in a wonderful place in Woodenville and it was full to the limit. We got our exclusive beers in our hands, only sold in the brewery, and we exchanged our brewery tour tickets to the next departure. The tour itself was much more about the beer than actual touring. The whole concept was actually that a young good-looking woman took us to a big room one level above the pub in which she told us about the brewery and its products while pouring a total of 6 beers, about 1dl in size, for everyone. Considering that we could actually keep our tasting glasses, the 1 dollar trip was one truly up to its price.

The tasting glasses however were not the only souvenir we took away from the Home. From the Red Hook -fanstore we bought also clothes and almost 30 bottles of Hook's fabulous brews. The boys then took a few beers more, while I, being the driver of the day, had to watch their joy with an empty glass. It was then time to leave the Home and start the journey to Spokane. Bon Jovi's greatest hit, Bed of Roses was playing in the car with us wildly singing it off tune. The sun was shining and the scenery was amazing. That was the kind of a feeling that made us decide to do this trip in the first place.

We had to be satisfied to the fact that we were driving towards Spokane, not from it, becouse right after we left Woodinville me saw a horribly long traffic jam in the other side of the road. It was clear that they had to wait at least 5 additional hours to get to Seattle. The fact that it was by far the hottest day of our trip sure did not make their situation easier. It made me sad to see a lot of motorcyclists stuck in the jam without any kind of air condition...

I however got a chance to drive as fast as I wanted to in the beautiful enviroment of the highway number 2. The road was pretty much empty for the whole way from Woodinville to Spokane. And by this I do not mean only cars. Highway 2 was for most of the trip surrounded by fields, forests and mountains left untouched by any human being. Still we managed to do stops. The first was in Leavenworth, which was kind of a surprise. The reason for this was that Leavenworth was built completely in a Bavarian theme, mostly found in Germany.

Wenatchee on its behalf might be the redneck capital of the West Coast. For a traveller it took the role of a fast-food heaven. Seriously, after being in the town for a couple of minutes I had seen more fast food restaurants than in our whole time in San Francisco. We could not leave this option unused so we stopped to a wildly looking hamburger-kiosk called ”EZ Burgers” The fact that EZ's only seats were outside combined with the superhot weather and gigantic burgers resulted in kind of a stomach ache. But at least we didn't have to be hungry.

In the late evening we finally arrived in Spokane and spent the night again in the very trustworthy Motel 6. After a short sleep it was again time to get the car moving. Our goal: Going-to-the-sun-road. My morning coffee, bought at a local gas station was one of the worst tasting liquids I have ever put in my mouth. This finally confirmed my opinion of American coffee. Seriously, the basic Coffee ”American Style” makes Finnish pantysweat taste almost good, and the only taste in speciality coffees is sugar. Even the famous Starbucks coffee does not change the situation much. While it is expert in making Frappuchinos and smoothies, it reaches barely the average stage in traditional espresso drinks which we are used to back in Europe.

But now it is time for me to stop writing for a while because our destination: Going-to-the-sun-road is near and I'm not going to miss any of its wonderful sights! I'll continue writing afterwards.

Let us now time-travel to the future...

…

...I seriously have to be amazed of everything I saw! Although the 25 dollar entrance fee to the Glacier National Park it stood proudly to its price! The sights were absolutely amazing! At first the road was much larger than we had expected, but it soon changed to the narrow mountainside thrill we had been waiting for. Driving by the wonderful Lake McDonald it was also the time to start our challenge of the day. We would have to throw rocks to the lake and count down the amount of bounces it makes before finally sinking to the bottom.

Heikki, who had been the father of the idea was once again left to the last place. Matti stood steadily in the third place only one bounce away from the finals between me and Mikko, who had got the same score with the first five rocks. It needed three additional throws to get the final results. I snatched another victory to myself with a powerful 5 bounce throw, which actually was my second in the challenge.

It was then time to continue on the road, which would have a tall mountain on the other and a deep gorge on the other side. Despite that Matti had been driving all of our previous scary-as-hell-gorge moments, this time it was Heikki's time to sweat on the wheel. I do not know if he was actually planning to drive the whole car off the road because of his another defeat in the challenge.What we actually saw on the going-to-the-sun-road is best described with the pictures above.

After a while, when the sun was slowly starting to set we started driving towards our motel, which was located in a city called Great Falls. The highway was really fast and it took us very little time to reach our destination. There was as much places to see around the Montana highway than there had been in Washington. In this case it means completely nothing. Just a road in the middle of endless fields of emptiness. Just a few bulls and horses eating grass. Nothing more.

Montana as a whole has turned out to be a very traditional American countryside. A good example of this was our lunchplace in Columbia Falls, where the local want-to-be Subway had four workers: The owner of the place with her three daughters. This countrylife is also seen in Great Falls. Everyone seems to know each other and the downtowns of the bigger US cities seem to be only a distant dream. I'm sure that this city will be a good place to sleep before our next great exhibition to the endless forests of Yellowstone.

- Lauri

Challenge standings:

Lauri 27p

Mikko 15p

Matti 10p

Heikki 4p