Keskilännen Halki - Through the Mid-West

Yhtä lailla kuluttavasta ja riemukkaasta New Orleansin kahden päivän pysähdyksestä oli jäljellä enää kuluttavuus, kun lähdimme paahtamaan Louisianan helteisistä rämeiköistä kohti pohjoista. Väsymys ja itseaiheutettu pahoinvointi tuntuivat tuplaavan jokaisen ajetun mailin, joita olisi päivän aikana edessä useita satoja. Pääsimme kuitenkin heti ajomatkan aluksi kokemaan mieltäylentävän autoiluelämyksen ylittäessämme Lake Pontchartrain Bridgen, joka sattuu olemaan maailman pisin silta. Kokemus oli häkellyttävä, sillä sillan keskivaiheilla ei missään ilmansuunnassa näkynyt mitään lukuunottamatta järkyttävää vesimassaa.

Koska emme onnistuneet hankkimaan New Orleansin bilepyhätöstä itsellemme riittävän kokoista morkulaa, päätimme harjoittaa tällä ajomatkalla erilaista itseemme kohdistuvaa sisäistä ruoskintaa ja turpaanvetoa. Oivaksi välineeksi tälle osoittautui jo aiemmin hyväksi masokismin harjoituspaikaksi todettu kiinalainen buffet. Sieltä saimmekin kaiken mitä odotimme: ylitäyden vatsan ja olotilaan sopivan ravintokatumuksen.

Pitkän ja sitäkin pidemmältä tuntuneen ajopäivän lopullinen kohteemme oli Memphis, joka tunnetaan muun muassa Elviksen kotina sekä rock-musiikin syntysijana. Tarkoituksenamme olikin majoittua hieman syrjempään kaupungin laitamille ja käydä illalla kokeilemassa miltä tuntuu ja kuulostaa paikallinen kivi ja sämpylä. Kiinalaisen buffetin ankara rankaisuraippa oli kuitenkin hakannut viimeisetkin mehut meistä väsyneistä matkaajista, joten päädyimme jäämään majapaikkaamme jumittamaan loppuillaksi.

Heräsimme seuraavana aamuna päivään, jonka yllä leijuivat katastrofin pilvet. Aamu-uutisten täti kertoi meille televisiossa, että Yhdysvaltojen ylle oli nousemassa raivokas myrsky, jonka silmässä päivän välipysähdyspaikkamme St. Louis mahdollisesti olisi. Ja jotta mahdolliset vaaratilanteet eivät jäisi tähän, muuttui Matin ja Laurin aamu-uinti motellimme uima-altaassa kemikaalikylvyksi. Hetken pulikoinnin jälkeen respatyöntekijä kävi häätämässä tietämättömät karpaasimme pois altaasta, johon hän oli sanojensa mukaan hetki sitten lisännyt sellaisen määrän myrkkyjä, ettei uiminen olisi millään tapaa suositeltavaa. Yleismaailmallisen hyödyn vuoksi jonkinlaisen kyltin pystyttäminen olisi ollut ihan hyväksyttävä ratkaisu. Pojat kuitenkin vaikuttavat ainakin tätä kirjoittaessa olevan ihan kunnossa. Vihreäksi muuttumista odotellessa.

Onneksemme ja ainakin Matin pettymykseksi pienistä kohtaamistamme myräköistä huolimatta St. Louis ja sen lähialueet säästyivät suurimmalta myrskymyllyltä. Tämä oli hyvinkin positiivinen asia, sillä St. Louisissa pääsimme kiipeämään ylös 192 metriä korkeaan Gateway Arch -monumenttiin, joka ilman myrskyjäkin huojui huomattavan paljon kaupunkimaiseman yläpuolella. Aiemmalta päivältä tuttu ennätystematiikka oli jälleen läsnä, sillä kyseinen suomalaissyntyisen Eero Saarisen suunnittelema kolossaalinen hevosenkenkä sattuu olemaan Amerikan korkein monumentti. Se on turistikohteena myös äärimmäisen suositeltava, sillä hissiajelut ylös näköalatasanteelle on hoidettu hyvin jouhevasti ja vieläpä järkevään hintaan. Kaaren alla on myös ilmainen museo ja paljon muuta nähtävää, jos ei halua maksaa nimellistä kymmenen dollarin hintaa St. Louisin kaupungin parhaasta näkymästä.

Lounaamme oli turhan tuttuun tapaan venähtänyt jo niin myöhäiseksi, että päätimme siirtyä suoraan illalliseen, jota lähdimme metsästään The Hill -nimisestä italialaiskaupunginosasta. Kyseinen lähiö tarjosi meille kuitenkin vetisen perän, sillä saapasmaalaiset olivat joko sulkeneet ravitsemusliikkeensä hävyttömän aikaisin tai vaativat pastoistaan vieläkin hävyttömämpää korvausta. Päätimme venyttää siis päivällistäkin entistä myöhäisemmäksi ja ajoimme seuraavaan pientaajamaan, jossa meitä ravitsi IMO Pizza -niminen pizzapastaketju. Tämän jälkeen jäljellä olikin enää ajaminen Illinois'n Springfieldiin yöksi. Kyseessä on siis yksi kahdestakymmenestäyhdestä yli 200 asukkaan Springfieldeistä Yhdysvalloissa.

Koska nämä muutamat päivät ovat olleet sitä hieman vähemmän spektaakkelimaista osastoa, lienee jälleen kerran paikallaan jakaa lukijoiden kanssa vähän niitä hämmästyksen ja kummastuksen aiheita, joita tämä maa on meille tähän mennessä tarjonnut. Yksi näkyvimmistä tällaisista asioista on ollut etenkin pakkausmateriaalista koituvan roskan määrä. Lähes kaikki tuotteet motellihuoneiden kertakäyttömukeista marketin makkaraviipaleisiin on pakattu omiin muovisiin tai paperisiin kääreisiinsä. Syytä tälle on vaikea löytää. Ekologisuus ei muutenkaan tunnu aina olevan huipussaan, kun esimerkiksi yksi motelleistamme kehottaa säästämään planeettaa käyttämällä samoja pyyhkeitä useammin kuin kerran, vaikka aamupalatarjoilu hoituu täysin muovisilla astioilla ja välineillä.

Yhdysvaltojen vaihteleva yhtenäisyys ja moninaisuus on myös mielenkiintoinen seikka. Osavaltioilla on hyvinkin selkeitä eroja, kuten luonto ja kielen murteet. Jossain päin etelää on ollut jopa hankalaa ymmärtää paikallisten puhetta kaiken koukeroinnin alta. Yksi yhtenäisyyttä selkeästi korostava piirre taas on motelli-huoltoasema-pikaruoka -alueiden pysäyttävä yhdenmukaisuus. Tällaisia keitaita on etenkin isojen teiden varrella runsaasti, ja ne ovat täsmälleen samanlaisia sijaitsivat ne sitten New Mexicossa tai Missourissa. Etenkin minun ja Matin harmiksi nämä ketjuhelvetit eivät juuri koskaan sisällä kaljakuppilaa, jossa voisi saada halvan oluen lisäksi yhteyttä paikalliseen väestöön. Tosin enpä näe syytä, miksi paikalliset niillä main viitsisivät aikaa viettääkään.

Jenkkien kulutuskulttuurista on myös jäänyt mieleen jonkinlaisia huomioita. Maksettaessa mitä tahansa käteinen tuntuu olevan täysin dominantti maksuväline. Tietysti kaikista isoimmat ostokset maksetaan luottokortilla, mutta esimerkiksi debit-kortti tuntuu olevan ellei vieras niin lähes kelvoton käsite. Käteistä käytetään siis paljon, mistä seuraa lompakkoon jumiutuva järkyttävä kolikoiden määrä. Näitä kolikoitahan ei pääasiassa käytetä ostoksiin millään tapaa, ellei kyseessä ole jonkinlainen parkkimittari tai limuautomaatti. Ja limusta puheen ollen, se tuntuu olevan varsinainen amerikkalainen kansallisjuoma. Pikaruokaketju ja huoltoasema toisensa jälkeen mainostavat huikeita limutarjouksiaan, joilla saat useita litroja sokerilitkua vaivasella dollarilla. Näitä jättimukeja näkyy etenkin autoilijoilla runsaasti, joten tarjoukset lienevät kysyntää vastaavat.

Yllämainittua käteisräpläämistä vaikeuttaa vielä lisäksi se, että tuotteiden hinnat ilmoitetaan useimmiten ilman veroja, jotka sitten lätkäistään vielä loppusummaan päälle. Tämä on hämmentävää etenkin silloin, kun mainostetaan jotakin tasarahatarjousta, joka ei lopulta verojen kanssa olekaan enää tasarahalla maksettava. Ylimääräisen superhämmennyksen taas aiheuttaa se, että jotkut liikkeet ilmoittavat hintansa verojen kanssa. Mitään logiikkaa tähän ei tunnu olevan. Joskus joutuu vaan pieni ihminen olemaan sormi suussa.

Yleinen asumismuoto täällä tuntuu olevan omakotitalo. Siinä missä Suomessa kaupunkien keskustojen jälkeen alkaa kerros- ja rivitaloalueet on täällä lähes poikkeuksetta pelkkää omakotitalorykelmää silminkantamattomiin. Tämä ei tietenkään ole mikään kaikkialle pätevä sääntö, mutta ero on kuitenkin ilmeinen esimerkiksi juuri Suomeen verrattuna. Lienevätkö hinnat sitten omakotitaloille suhteessa pienemmät kuin Suomessa, mene ja tiedä. Asumista täällä olisi kyllä oikein makoisaa kokeilla. Tapahtuuko sitä koskaan, se jää kaikkien arvuuteltavaksi. Takapenkki vetäytyy ihmettelemään rohkeiden kodin tarjoamaa luonnon kauneutta.

- Mikko

---

The excitement caused by our two-day New Orleans stop was long gone and replaced with agonizing exhaustion as we began to head out of the sweaty swamps of Louisiana towards north. Our tiredness and self-inflicted nausea seemed to double each driven mile. Despite this we were given an uplifting experience as we crossed the Lake Pontchartrain Bridge, which just happens to be the longest bridge on the Earth. It was astounding to look outside in the middle of the bridge and see nothing but the huge body of water.

Because we weren't able to acquire a good enough moral hangover from Bourbon Street, we opted for a different kind of inner self-beating. Our medium of masochism would be the already once tested China Buffet. We came out with exactly what we were looking for: an overly bloated stomach and a feeling of bittersweet nutrition guilt.

Our final destination for the day was Memphis, known as the home of Elvis and the birthplace of rock music. We had originally planned to check out the downtown rock scene in the evening but our total self-destruction caused by the hangover and chinese food combination made us retire to the motel for the rest of the evening.

The next day came with every possible sign of a catastrophe. The morning news informed us of a storm rising over the country with St. Louis, our middle stop of the day, being in the heart of it. And just when we thought the day couldn't get more dangerous, it turned out that Matti and Lauri's morning swim in the pool was an actual chemical bath. After a while of splishy-splashy a member of the motel staff called the boys out of the pool because he had just put a humongous amount of poison in it. Putting up a sign couldn't have hurt that much. At this moment the guys seem to be ok though. We're just waiting for them to turn green.

Luckily but slightly disappointly for Matti the storm didn't reach St. Louis or us for that matter. This turned out to be a very positive thing as we got to visit the top of the 192 metres tall Gateway Arch, which seemed to wave around enough even without a huge storm enforcing the scary movement. We were again dealing with record breaking infrastructure as this gigantic horseshoe, designed by the Finnish-born Eero Saarinen, is the tallest monument in America. We can warmly recommend this to every tourist as the tram rides up the arch are very well organized and the price is not too high. Below the whole thing there's also a free museum and other things to see for those who don't want to pay the nominal fee of ten dollars for the best viewpoint in St. Louis.

As we unfortunately tend to do, our lunch was pushed back so much that our only meal of the day would be dinner, which we decided to hunt for in the Italian district called The Hill. We were lefting biting our nails though as the Italian places had either closed their doors ridiculously early or asked for even more ridiculous prices. We were left with no choice but to push back our dinner even more and drove outside the city where an Italian food chain called IMO Pizza welcomed us with open arms. After this we had nothing else to do but drive to Springfield, Illinois for a good night's sleep. By the way, this is one of the 21 Springfields in America that have 200 or more residents.

Since these last couple of days have provided few spectacles to write about, I believe it is time to take a minute to share some of the general things that we have come across in this fine country. One of the most prominent things that has left us asking questions is the amount of garbage mainly caused by the extensive use of packaging materials. Almost everything from the dispensable cups in motel rooms to pieces of meat in the supermarket are individually wrapped in plastic or paper. And it's hard to figure out why. Things aren't that environmentally friendly here anyway. For example one of our motels encouraged us to re-use our towels to save the planet, but still served breakfast with dispensable utensils and containers.

The varying similarity and diversity of different places in the USA is also a very interesting thing. There are many distinctive differences between the states such as nature and accents in language. In some southern parts it has been nearly impossible to understand the locals due to their wild accent. One thing that connects all states together is motel-gas station-fast food plaza, that exists in an almost identical form everywhere. You can see them especially on the side of the big highways and always contain the same things. Much to my and Matti's disappointment they almost never include a pub where you could get cheap beer and interact with the locals. It has to be said though that I have no idea why the locals would choose to spend time in a place like that.

We have also made some notions about the spending culture here in America. Cash seems to be a dominant means of payment. Of course every big purchase is made with a credit card, but for example debit cards are usually not accepted. So cash is very widely used which results in a myriad of coins in one's wallet. And the coins are not really used for buying things, unless you use a parking meter or a soda machine. And speaking of soda, it seems to be a national drink of some sort. Many fast food joints and gas stations advertise that you can buy huge soda drinks for an amazingly low price. And people can be seen drinking from huge mugs a lot, so I believe the offers appeal to the public very well.

Dealing with cash is made even harder by the fact that most of the indicated prices are without tax, and the tax will be added to the total sum upon paying. Sometimes the tax is included though, so you can imagine the confusion we poor people have to endure.

Most people in this country seem to live in detached houses. Whereas in Finland most people in the cities live in apartment blocks, here you can see a detached house after another with no end. Of course there are many exceptions to this, but the difference is very noticable compared to, for example, Finland. Are the prices for detached houses smaller here than in Finland? I don't know, but I'd sure like to try living here one day. But will that happen? I don't have an answer to that either. Time to hit the road again, adios!

- Mikko