Mielen ja luonnon jättiläisiä - The Giants of nature and the mind

Maanantaiaamuna Mikon puhelimen pirteä kukko kiekuu – herätys yritti repiä meidät ylös sängyistämme kello seitsemän. Menestys oli kuitenkin vain kohtalainen, sillä jetlagin sivutuotteena tullut taipumus herätä itsestään aikaisin aamulla oli vain kaunis muisto. Reippaasti sankarimme kuitenkin lopulta taistelivat itsensä ylös ja auto starttasi jo pian kahdeksan jälkeen.

Aikaiseen lähtöön syynä oli edessä siintänyt pitkä ajopäivä Tyynenmeren rantokallioiden ja jättiläispunapuumetsien läpi. Matka käynnistyi sankassa sumussa. Saapuessamme rannikolle, tuntui kuin olisimme saapuneet Irlantiin. Sumun keskeltä juuri ja juuri erottui mereen syöksyviä jyrkkiä kallioita vasemmalla ja peltoa ja kivipaaseja oikealla. Eteemme tullut Irish Beach – niminen kylä ei juuri auttanut illuusion purkautumista. Ennen keskipäivää sumun hajoittanut tuuli ja kirkas aurinko puolestaan onnistui kyseisessä tehtävässä. Matka lounaaseen asti sujuikin enemmän ja vähemmän meren tuntumassa jylhillä kallioilla mäkiä ylös ja alas rullaten.

Kuten vanha totuus sanoo, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siksi maisemien hehkuttaminen sanoin on varsin turhaa. Kuvissa näkyvissä huimissa maisemissa kiitäessämme ja kaartelevia korppikotkia katsellessamme meillä oli hyvin aikaa pohtia ensimmäisen viikon kokemuksia ja huomioita Ameriikan mantereelta.

Valtaosa huomioistamme liittyy tietysti autoihin, teihin ja matkustamiseen. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että autoilu täällä on tehty todella helpoksi. Vaikka tiet eivät olekaan aina priimakunnossa, ne ovat isoja ja monikaistaisia pienemmilläkin paikkakunnilla. Autokanta on ollut yllättävänkin eurooppalais-aasialaista, eikä olettamaamme jenkkiautojen sataprosenttista ylivaltaa ole nähty. Pickupeja sen sijaan on älyttömät määrät. Syytä tähän on arvuuteltu kerta toisensa jälkeen, mutta täysin loogista ja kaikkia tyydyttävää selitystä ei yksinkertaisesti ole löytynyt.

Ennen matkaa mietityttänyt perselihasten ja oman kasetin kestokyky pitkään autossajumittamiseen tuntuu ainakin tältä erää kohtuullisen ratkaistulta kysymykseltä. Lyhyesti sanottuna vaikuttaisi siltä, että istumista kestää helposti vaikka kuinka pitkään kunhan vain määränpää on selkeästi, motellin tarkkuudella, tiedossa. Tämän voisi ajatella rajoittavan automatkailijan vapautta, mutta muutaman ensimmäisen illan kokemusten perusteella päädyimme ilomielin luovuttamaan osan tästä vapaudesta oman mielenterveytemme nimissä. Väsyneenä eri motellien ja parhaimmillaan eri kaupunkien haravoiminen sopivan paikan toivossa on yksinkertaisesti aivan liian kuluttavaa pääkopalle, ihmissuhteille ja lompakolle.

Kuten sanottua, itse automatkat ovat sujuneet leppoisasti beef jerkyä pureskellessa, paikallisia (siis ERITTÄIN paikallisia, yhdenkään löytämämme kanavan kantama ei varmasti ole ollut yli 50 mailia) radiokanavia kuunnellessa ja laadukasta ja ei-missään-tapauksessa-itseääntoistavaa huumoria viljellessä. Iltaisin meitä on odottanut aina lähes identtinen huone identtisessä motellissa. On hyvin surrealistinen tunne herätä päivästä toiseen ”samasta” huoneesta ja astua ovesta aivan erilaiseen paikkaan. Jo pelkästään Kalifornia on tarjonnut motellin oven ulkopuolelle kaikkia vuoristosta ja kuusimetsistä aavikkoon ja palmuihin sekä Tyyneen valtamereen.

Puolen päivän aikaan Fort Braggin kaupungissa oli tarkoitus pysähtyä ainoastaan tankkaamaan, mutta aivan yllättäen takapenkiltä alkoi kuulua hurmiollista mylvintää. Hetken rauhoituttuaan Matti pystyi artikuloimaan havaintonsa myös ihmisille ymmärrettävään muotoon, jolloin innostus tarttui myös meihin muihin. Matti oli nimittäin löytänyt mitä parhaimman areenan päivän haasteelle: Emerald Dolphin Mini Golf.

Itse pelissä lajin ehdottaja sortui junnumaiseen epätasaisuuteen ja höntyilyyn. Huikeita ratavoittoja seurasi totaalisia romahduksia, jolloin pallo ei löytänyt reikää lainkaan. Myöskin ratojen välissä puikkelehtinut joki, jota meillä ammattipiireissä kutsutaan Jortaaniksi, tuli Matille tutuksi. Tuloksena nolla pistettä. Yhden pisteen nappasi samanlaisesta vaivasta hieman lievemmin oirein kärsinyt Mikko, jonka nimiin kirjattiin tosin kierroksen ainoa hole-in-one. Voittotaistelu meitsin ja Laurin välillä huipentui viimeiselle radalle, jossa pallo oli lyötävä kapeahkoa siltaa pitkin pahamaineisen Jortaanin yli greenille. Lauri hallitsi mittavamman elämänkokemuksensa ansiosta hermonsa paremmin ja trillerimäinen spektaakkeli päättyi L.Savosen nimiin yhden ainoa lyönnin turvin.

Taistelun imettyä meistä kaikista voimat, söimme mukiinmenevän lounaan tutussa Denny's dinerissä. Sen jälkeen hyppäsimme autoon ja lähdimme seuraamaan tietä, joka toi meidät jättiläispunapuiden juurille. Puiden valtavuutta on hankala käsittää, mutta mainittakoon että eräässä kohdassa Punainen Koukku syöksyi erään hyvin paksun, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan muihin verrattuna aivan erityisen valtavan puun läpi. Kertonee tarpeeksi.

Pian tämän jälkeen jätimme Kalifornian taaksemme ja saavuimme Oregoniin, ja majoituimme Gold Beachin pikkukaupunkiin. Matkan varrella Brookingsissa söimme Taco Bellissä iltapalaa. Saavuimme paikalle muutamaa minuuttia ennen salin sulkemista, ja jouduimme syömään ateriamme parkkipaikalla. Suljettuaan salin innokkaaksi kalastajaksi osoittautunut TB:n myyjä tuli juttelemaan meille ja pamautti pöytään tuon keskustelunavauksista tyypillisimmän: Millaisia kaloja Suomessa on? Englanninkieliset kalojen nimet eivät olleet ihan kielen päällä, mutta jonkinnäköiseen keskusteluyhteyteen päästiin. Kaveri muun muassa kertoi, että täälläpäin kalat ovat puolitoistametrisiä ja purevat ihmisen käden irti. Kiva tietää.

Portlandin metropolialue tunnetaan myös nimellä Beervana runsaan panimomääränsä vuoksi. Koska meistä ketään ei tunneta varsinaisena pienpanimotuotteiden halveksijana, oli ensimmäinen varsinainen Oregon-päivämme omistettu panimokierrokselle.

Ensimmäinen pysähdys löytyi Newportin rantakaupungista, joka oli turistikeskus-lookistaan huolimatta varsin sympaattinen kylä. Paikallinen kapinallisesta asenteestaan tunnettu Roguen panimo osoittautui maineensa veroiseksi. Paikka oli viihtyisä ja oluet kokeilullisia ja hyviä. Leppoisa ja asiantunteva baarimikko viihdytti meitä tuoppiemme ajan. Erityismaininta ehdottomasti Matin nauttimalle chilioluelle, jonka makua tuskin ihan heti unohtaa.

Lounaan nautimme paikallisessa legendassa Mo's - sea food paikassa. Tarjoilijamme innostui suomalaisuudestamme, sillä hän oli sukujuuriltaan suomalainen. Hän kertoi kuinka hän oli lapsena ollut varma, että hänen isoäitinsä puhuma kieli oli keksittyä siansaksaa, ja osasi itse ainoastaan laulaa ”peukalopukki jne.”- sormilorun sekä muutaman kirosanan. Paikan ruoka oli maukasta, ja tunnelma leppoisa vaikka väkeä olikin runsaasti.

Seuraavaksi suuntasimme rannikkoa pohjoiseen Pacific Cityyn, jossa meitä odotti Pelican Pub and Brewery. Roguen baarimikko vakuutti meille, että paikan sijainti on ylivoimaisesti länsirannikon upein. Mies ei valehdellut tässäkään asiassa. Pitkän hiekkarannan ja korkeiden kallioiden äärellä sijainnut panimo tarjosi mahtavat puitteet, joissa nauttia hieman paikan päällä valmistettuja tuotteita. Itse oluet olivat hieman vaisuja, mutta sijainti korjasi kaiken mitä olut jätti toivomaan.

Oluet juotuamme lähdimme kävelemään rannalle. Mikko, minä ja Lauri päätimme kiivetä ylös hiekkaisen rinteen, jonka pituus ja jyrkkyys olivat tuhota meidät jo puolivälissä. Ainoa voima, joka meitä siinä vaiheessa ajoi eteenpäin oli tieto siitä kuinka totaalisesti alas jäänyt Matti olisi meidät lytännyt mikäli olisimme palanneet takaisin häntä koipien välissä. Lopulta siis kolme kuihtunutta miestä saavutti rinteen huipun, ja kolmeen suuntaan levittäytyneet näkymät palkitsivat vaivat. Voittajafiilistä kesti muutaman minuutin, kunnes mäkeä ylös kirmasi noin viisivuotias poika, joka kiljui äidilleen ”Tämä on niin kivaa! Voidaanko tehdä tätä joka päivä?” Se osa meistä, joka ei vielä nousussa ollut meistä kuollut, kuoli viimeistään tässä vaiheessa.

Viimeinen pysähdys kierroksellamme löytyi McMinnvillen kaupungista sisämaasta, jossa viettäisimme myös yömme. Suoritimme motellimme check in:in ja aloimme suunnitella lähtöä keskustan Golden Valleyn panimolle. Kiskoimme päivän haasteena Budweiserpullon nopeustyhjennyksen, joka ei tarjonnut yllätyksiä. Matti voitti kisan niukalla erolla Mikkoon, ja huomattavasti näiden sankareiden jälkeen valmiiksi tuli Lauri. Kuten olettaa sopi, itselläni meni niin kauan että Golden Valley oli jo mennyt kiinni. Korvaajaksi valittiin erään pirkanmaalais-ylämaalaisrockartistin inspiroimana McMenamin's pub. Tämäkään ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Paikan baarimikko ilmoitti ettei pysty lukemaan ajokorttejamme, eikä siten voi olla varma olemmeko 23-, 6- vai -50-vuotiaita ja eväsi meiltä pääsyn sisään. Lopulta kävimme nappaamassa vain yhdet tuopit kaupungin opiskelijoiden suosimassa pubissa ja vetäydyimme motellille keräämään voimia itsenäisyyspäivän viettoon.

Päivän Haasteiden taulukko:

Lauri 15p

Mikko 10p

Matti 7p

Heikki 3p

- Heikki

---

Monday morning the cheerful rooster's cry from Mikko's phone did its best to get us up from our beds at seven. It was not a total success. Jetlag's side effect, the ability to get up automatically ridiculously early was now only a sweet memory. Finally our brave heroes managed to fight their way up and the car started shortly after eight.

Reason for the early start was the long drive ahead, which would takes us to the beach cliffs of the Pacific as well as the Giant Redwood forests. A deep fog covered the landscape in the morning. When we reached the shore, it was as if we had arrived in Ireland. Amidst the fog one could barely make out the figures of steep cliffs to the left and the fields and rocks to the right. Coming by a small village by the name of Irish Beach didn't much help breaking the illusion. Much more helpful was the brisk wind and sunshine that cleared the fog by midday. We followed the road along the coastline and up and down steep hills until lunch time.

As the saying goes, one picture tells more than a thousand words. That is why there is not much point in verbally praising the sights we saw. I'll let the pictures talk for themselves, for it was in that amazing landscape beneath the circling eagles and vultures where we made our way up north. In the moving car we had a lot of time to think back our first week in the States.

Unsurprisingly, most of our remarks were about cars, roads and travelling. It probably won't shock anyone to learn that in this country, driving has been made super easy. Even though the roads are not always in top shape, they are always big and there are multiple lanes per direction practically everywhere. Amongst the cars the precentage of European and Asian cars has been surprisingly high compared to the near-total dominance of American cars we expected to find. Pickups on the other hand have been plenty. We've been pondering on the reason for this perversion, but so far we have not been successful.

Before the trip all of us were concerned about our mental endurance for the long driving days. This question seems to have found an answer, which is valid until further notice. Long story short, it seems like one can take as long drive as need be, and it won't even be unpleasant. The only condition is that you really need to know the place where you are going, and I mean the exact motel. It could be said to be a violation against primary benefit of one travelling by car, freedom. However after our experiences from the two first nights we gladly decided to let go of a part of that freedom in the interest of our mental health. When tired, browsing different motels and towns for a suitable place is tough on both human relationships and the wallet.

As mentioned earlier, the drives themselves have been pleasant. Chewing beef jerky, listening to local (and I do mean LOCAL, as none of the stations we've found so far covered more than 50 miles) radio stations and sharing our high-quality and by-no-means-repetative humour with each other have gotten us through easy enough so far. At night we have arrived in to one basically identical motel room in an identical motel after another. It is quite surreal feeling to wake up each day in the ”same” room and step out the door in to a strange and new place. And even in California, those places have varied. We've had mountains and fir trees, deserts and palms, cities and the ocean.

At around midday we meant to stop at the town of Fort Bragg only for gas, but suddenly a loud roar emerged from the back seat. After slightly calming down Matti was able to articulate his message to a humanly-comprehendable form. His enthusiasm spread quickly, for he had found a most suitable venue for the day's Challenge: Emerald Dolphin Mini Golf.

In the game itself the one who had suggested the sport fell on though times. He struggled with his consistency, and amazing victories were followed by total let-downs where he failed to find the hole entirely. Also the river that ran between the courses, in professional terms the Jordan, became all too familiar for Matti. Zero points for him. The one point went to Mikko, who had the same diagnose, but with not so severe symptoms. Notably he was also the only one who managed to score a hole-in-one. The victory was to be settled between myself and Lauri. In the final course the challenge was to get the ball to cross the infamous Jordan at a narrow bridge which lead to the green. Lauri's vast experience on life was just too much, and he claimed the title by the tightest of margins, just one single put.

The epic contest drained all life from us, and we decided to have lunch at the familiar Denny's Diner, which proved adequate. After lunch we hopped in to the car and followed the road that took us to the Redwoods. It is impossible to describe the vastness of the trees, but it is worth a mention that at one point the Red Hook passed through one, huge but not especially huge in contrast, of the trees. Enough said.

Shortly after that we left California behind us and entered Oregon. We spent the night at a small town called Gold Beach. En route we stopped at Brookings to have a supper at Taco Bell. We arrived in there just before the dining area closed, so we had to eat our food at the parking lot. When after closing the place the guy who served the food came to us and started the conversation with the all time classic, ”what kind of fish do you have in Finland?” The guy turned out to be a fishing enthusiast, and even though the english names for Finnish fish were not all to easy to come up with, we managed a lively conversation. The guy told us, for example, that the fish up here in Oregon are 5ft long and can bite a mans hand off. Good to know.

The Portland Metropolitan Area is also known as Beervana for its huge number of breweries. And because none of us is specifically known as a despiser of micro brew products, we decided to dedicate our first day in Oregon to a beer trail.

Our first stop was located in the beach town of Newport, a very sympathetic little village despite its tourist-ish look. The Rogue Brewery, known for its rebellious attitude proved to be worthy of its reputation. The milieu was cozy and the beers were experimental and tasty. A laid back and very professional bartender entertained us throughout our drinking session. Matti had some craft chili beer, the unforgettable taste of which deserves a special mention.

For lunch it was yet again time to have some seafood, this time at Mo's, a local legend. Out waitress got all excited about us being Finnish as she had some Finnish heritage in her as well. She told us that as a kid when she heard her grandmother speak Finnish she thought it wasw made up gibberish, and only knew a simple Finnish nursery rhyme herself. And of course a couple of curse words. Anyway, the food was good and the atmosphere was relaxed despite the place being crowded.

We got back to our car and headed north to Pacific City, the home of Pelican Pub and Brewery. The bartender at Rogue had told us that Pelican's location was the best on the West Coast. And he wasn't kidding. Located next to steep cliffs and a long beach, the brewery provided a great place to have some beers made on location. The beers themselves weren't that much of a thing, but the beach location filled all the holes in our souls that the beers had left there.

After finishing our beers we went for a walk on the beach. Mikko, I and Lauri decided to climb up a sandy hill so high and steep that we were almost completely destroyed already at the half-way point. The only thing that kept us going was looking like quitters in the eyes of Matti, who had stayed down. So in the end three exhausted men reached the top of the hill and the views to three different sides were rewarding enough for our troubles. For a moment we felt like absolute winners, until a 5-year-old kid, who kept repeating to her mother how fun the climb had been and that he wanted to do it every day. If there was a part inside us that hadn't died during the climb was brutally murdered at this point.

The last stop of our day's trail was found in the inland town of McMinnville, which was also where we would stay the night. We got checked into the motel and started to plan a walk to the Golden Valley Brewery, located in the town center. As the day's Challenge we had to empty a Bud bottle as fast as we could, which provided no surprises. Matti won the challenge followed closely by Mikko with Lauri claiming the third spot with a clear difference to the winning duo. For me, obviously, it took so long to finish the bottle that Golden Valley had already closed its doors.

As a replacement for Golden Valley we McMenamin's Pub, the choice inspired by a certain rock musician from the Pirkanmaa area in Finland. But this trip proved to be as much of a failure as my attempt to chug the Bud. The bartender let us know that he couldn't read our driver's licenses, thus not being able to tell whether we were 23, 6 or -50-year-olds. Because he obviously didn't let us in, we went for a pint to a nearby pub preferred by local students. After this it was time for us to get back to the motel to gather some much strength for the coming trials and tribulations of the Independence Day.

Challenge of the day standings:

Lauri 15p

Mikko 10p

Matti 7p

Heikki 3p

- Heikki