Kolme päivää ja yhdet hautajaiset - Three days and a Funeral

Lähtömme Flagstaffista kohti uutta meksikoa tapahtui perinteikkäästi Marhettikäynnin, eli Wal Martista ostetun aamiaisen jälkeen. Ensimmäiset kohteemme: Meteor Crater, sekä Petrified Forest olisivat vielä Arizonan puolella. Maailman parhaiten säilyneeksi haukutun meteorikraaterin näin livenä kuitenkin vain minä. Syynä tähän oli varsin suolainen sisäänpääsymaksu alueelle. Kraaateri ja siihen kuuluva avaruusmuseo antoivat kuitenkin rahalle täyden vastikkeen. Kuoppa maassa oli kooltaan aivan järjetön! 50.000 vuotta sitten iskeneestä n. 18Km sekunnissa kulkeneesta meteorista syntynyt räjähdys vastaisi nimittäin nykyään noin. 20 miljoonan kilon TNT -latausta. Voitte kuvitella loput.

Petrified Forestista pääsimme kuitenkin nauttimaan kaikki. Miljoonia vuosia sitten alueella ollut kostea metsä on nykypäivään tultaessa kuivunut kokonaan, muuttaen ikuisuuksia sitten kasvaneet puut kiveksi. Koko konsepti oli enemmänkin kuin hämmentävä. Itse emme olleet uskoa, mitä silmämme ja kätemme saivat todistaa. Aavikolle oli kaatunut lähes kokonaisia puunrunkoja, jotka kaarnaisesta ulkomuodostaan huolimatta osoittautuivat tarkemmin tarkasteltuna kiveksi. Eikä kyseessä ollut mitään kevyttä leikkikiveä, vaan ihan todellista ja aitoa, järisyttävän kovaa ja painavaa kiveä. Muutamista rungoista saimme Heikin kanssa irroitettuakin parit kivet ja koska kivien vieminen alueelta oli kiellettyä jouduimme kätkemään ne Punaisen Koukun salakuljetukseen erittäin hyvin sopiviin piilolokeroihin.

Ensimmäinen kosketus varsinaiseen New Mexicoon oli Gallupin kaupunki, jossa aloitimme syömällä Paronin valitsemassa ruokapaikassa: Grandma's Burritos. Tilasimme espaniankieliset ruuat melko randomilla, eikä esimerkiksi Matti tiedä vieläkään mitä hänen ruokansa oli. Kysyessämme nuorelta tarjoilijatytöltämme, mitä tekemistä kaupungissa olisi, hän katsoi meitä kysyvästi ja vastasi, ettei oikein mitään. Tätäkään emme tietenkään uskoneet näkemättä vaan lähdimme keskustaan näkemään... ja uskomaan. Koko kaupunki oli aivan tyhjä. Jokainen kauppa ja julkinen rakennus oli mennyt kiinni viimeistään klo 16.30. Koko kaupungista vain pari paikallista pubia piti oviaan avoinna. Salamana ymmärsimme tarjoilijaamme, joka oli selvästi toivonut, että me olisimme keksineet hänelle tekemistä. Siitä, ettemme ottaneet tuota paikallista neitokaista mukaan saatiin morgulanaihetta koko illaksi.

Jäljelle jäi kaupungin ainoa aktiviteetti eli Pubi. Meidät pysäytti kuitenkin joukko paikallisia. Paikallisten kanssa meillä oli ollut alusta asti suuria ongelmia. Heidän ulkonäöstään ei nimittäin voi koskaan sanoa varmasti, että onko kyseessä Valtion alkuperäisväestöön kuuluva Mohikaani, vai hänen tunnetumpi eteläserkkunsa Mehikaani. Kun kyseiset äijät lopulta esittivät itsensä Navajo -intiaaneina tähänkin ikuisuuskysymykseen saatiin tyydyttävä vastaus. Rankan näköiset herrasmiehet ohjasivat meidät kaupungin parhaaseen pubsteriin, eivätkä pyytäneet siitä vastalahjaksi kuin pari dollaria ja lyhyen puhelun. Kännykät pidimme kuitenkin taskuissa.

Seuraavana päivänä noudatimme Heikin New Mexicossa asuvan vaihtokaverin ohjeita ja ”Lähdimme Gallupista äkkiä pois” Ja me näimme, että näin oli hyvä. Suunnaksi otettiin yksi osavaltion tunnetuimmista kohteista: VLA eli Very Large Array eli Se leffoista tuttu paikka, jossa on paljon lautasantenneja. Ajoreittimme osoittautui kuitenkin itsessäänkin jo nähtävyydeksi. Eksyimme nimittäin paikalliselle maaseudulle. Maalaismaisemissa ajaminen ei ole ollut meille vierasta, mutta New Mexicossa sana Lande aktualisoi eteemme dramaattisempana kuin koskaan. Aloimme nimittäin ajaa hiekkatietä. Ihan siis sellaista mutkaista kaistatonta hiekkatietä, joka on tuttu Suomen mökkimatkoilta. Muu liikenne meidän lisäksemme koostui lähinnä molemmin puolin laiduntavista lehmistä, joista moni vähän väliä eksyi meidän ajotiellemmekin. New Mexicolaisen hiekkatien ajaminen lehmiä väistellen oli kyllä absurdin hieno kokemus!

Paikallisessa taajamassa nimeltään Pie Town (jep, piirakkakylä) pysähdyttiin syömään alueen perinneruokaa, piirakkaa. Varsin Jytkyt palat olivat mielettömän hyviä.ja matkaa jatkoi joukko iloisia matkalaisia sekä Heikki joka oli ottanut pelkän jäätelön.

VLA oli helppo löytää. Keskellä loputonta tasankoa, jättimäiset lautasantennit näkyivät kilometrien päähän. En tiedä oliko kyseiset taivaankuuntelulaitteet yritetty laittaa maailman autioimpaan paikkaan, mutta New Mexicon tasanko oli ainakin varsin hyvä yritys. Alueen Highway oli niin pitkä ja suora, että nähtyämme auton, meni sillä vielä ainakin minutti päästä siihen kohtaan, johon olimme itsemme parkeeranneet. Koska tiepätkää kulutti yksi auto noin viiden minuutin välein oli eristäytyneisyyden tunne valtava.

En tiedä pelkäsinkö enemmän, että VLA olisi loppuun asti hyödynnetty turistinähtävyys vai täysin suljettu alue, jonne kenelläkään ei olisi asiaa. Jokatapauksessa todellisuus oli täysi onnistuminen! Paikka oli aidosti sitä mitä sen kuuluikin olla eli suuret korvat avaruuteen, mutta vierailijoita ajatellen sinne oli rakennettu lyhyt kävelykierros ja gift shop. Antenneja katsellessa ei voinut muuta kuin hyräillä Hectorin sanoja ”Nyt kuunnellaan vaan taivasta se vaikkei vastaakaan” Paikalla huomasimme taas, että todellisuus on elokuvaa aidompaa. Antenneja ei nimittäin ollut satoja, kuten esimerkiksi elokuvaan Contact oli tietokoneella lisätty, vaan tasan 27. Hyvä näin. Olimme tyytyväisiä.

VLA:sta jatkoimme New Mexicon suurimpaan kaupunkiin Albuquerqueen. Olimme yllättyneitä. Tapa jolla jokainen kauppa ja julkinen rakennus sulki ovensa jo iltapäivällä ei nimittäin ollut vain Gallupin, vaan koko New Mexicon erikoisuus. Jopa Albuquerquen kokoisessa kaupungissa kaikki kadut olivat hiljaisia ja tyhjiä. Ihan kuin koko osavaltio olisi unessa... ja varmaan olikin. Tietysti on mahdollista, että koko kaupungin väki oli seuraamassa illan Baseball -ottelua, johon meillekin oltiin tarjottu ilmaiset liput. Kieltäydyimme oli johtanut jälleen siihen kovin hyvin tunnettuun Morgulaan.

Tyhjänä ja hiljaisena Albuquerque oli kuitenkin vaaroja täynnä! Tai, ei se kenellekään muulle olisi sitä ollut, mutta Mikolle oma uusiin kenkiinsä tuijottelu sai vaarallisen vakavia seurauksia. Puolustusvoimilta lipastettua ensisidettä tarvittiin, kun mies jollain mielenkiintoisella tavalla onnistui kävelemään keskellä päivää täyttä vauhtia katutolppaa päin. Ja nyt en puhu isosta ja paksusta liikennevalotolpasta, vaan ohuesta ja terävästä liikennemerkkiä kannattelevasta tikusta. En tiedä, oliko päästään verta vuotava Mikko surullinen vai säälittävä näky. Nykyäänhän Harry Potter -arpi päässään kaveri näyttää lähinnä epäonnistuneelta katutappelijalta.

Albuquerque koitui kuitenkin vielä draamantäyteisemmäksi paikaksi, kuin mitä olimme ajatelleet. Jo ennen kaupunkiin saapumista oli uskollisesti meitä palvellut Automme varoittanut öljyn uhkaavasta vähyydestä, mutta ”Change Motor Oil” -varoitustekstin syttyminen pakotti meidät aamulla Albuquerquen Alamoliikkeeseen kysymään neuvoja.Tiskin takana oleva neitokainen kertoi karun tilanteen meille ensimmäisenä: Öljyt saataisiin ehkä vaihdettua huoltamolla tai paikan päällä, mutta muussa tapauksessa auto vaihdettaisiin toiseen. Hetken tuskaisen odottelun jälkeen paikan esimies, Sean, vahvisti pelkomme. Öljynvaihtoa ei tehtäisi. Joutuisimme luopumaan Punaisesta Koukusta.

Surullisin mielin ajoimme meitä uskollisesti yli 5000 mailin ajan palvelleen ystävämme autonpalautukseen. Pysäytimme Seanin luo, joka odotteli meitä toisen auton, komean ja valkoisen urheilijanuorukaisen vieressä. Vaihtoautomme, uudempi malli samaisesta Chevrolet Impalasta kastettiin oitis nimellä Koukku-Wit. Vaikka Isä-Koukun komeasta Punaisesta väristä jouduttiinkin luopumaan, ei Nevadan kilvissä oleva uusi Koukku ollut millään tapaa pettymys, sillä se tarjosi meille 30.000 ajomailia vähemmän nähneen moottorinsa lisäksi myös käsituet takapenkeille ja kattoikkunan. Mauttomat ulkoiset lisät, kuten Takaspoileri ja tuplapakoputket hyväksyttiin osana Koukun pojan nuoruudenhuumaa.

Hyppäsin itse ensimmäisenä puikkoihin ja ajoin päivän ensimmäiseen kohteen, Sandia Peak Tramwayn luo. Kyseessä oli siis rakentamisvuonnaan 1966 maailman pisin köysirata, jota Heikin Inside-Agentti oli meille suositellut. Vaikka nykypäivään tultaessa kyseinen ihme oli joutunut alentamaan titteliään koko Amerikan mantereen pisimmäksi köysiradaksi, ei se ollut pois siitä uskomattomasta fiiliksestä, mikä meillä oli noustessamme sen kyydissä yli 3000 metrin korkeuteen.

Jalkauduttuamme takaisin New Mexicon turvalliseen noin 2000 metriin oli aika RuokaParoni-Matin suurimmalle haasteelle. Matti laittaisi navigaattorin opastamaan meidät mihin tahansa läheisessä Santa Fe:n kaupungissa olevaan ravintolaan. Tunnin ajamisen jälkeen löysimme Atomic Grill -nimisen ravintolan, joka tarjosi mielettömän ruuan lisäksi myös yli 100 erilaista olutta. Paroni oli onnistunut jälleen täydellisesti. Ruuan jälkeen pyörittiin reilu tunti keskustassa. Ilman turisteja meininki olisi varmasti ollut yhtä hiljainen, kuin aikaisemmissakin New Mexicon kaupungeissa. Santa Fe oli kuitenkin turistien piristämä. Sekä hyvässä, että pahassa.

Matkaa jatkettiin kohti Taos -nimistä osavaltion pohjoispuolella olevaa kaupunkia. Matkalla maisema alkoi metsittyä. Tämä tarkoitti sitä, että oli jälleen tullut se aika matkassa, jossa hotellihuone ja pehmeä sänky vaihdettaisiin telttaan ja kylmään maahan. Camping paikkamme oli aikaisempia telttapaikkojamme huomattavasti kuumottavampi. Keskellä metsää olevalle Camping -alueelle ei ollut meidän lisäksemme pysähtynyt kuin yksi Pelottavan suurikokoinen vietnamin sodan nähnyt Mehikaani. Lisäksi metsä näytti siltä, että se olisi reunoihinsa asti täytetty ihmisiä silkaksi huvikseen syövillä karhuilla.

Teltat pystytettyämme vietimme illan Taosin keskustassa. Noin 5000 asukkaan kaupunki tarjosi meille hyvinkin pitkälti sitä, mitä Santa Fe:kin. Suurimpana erona kaupunkien välillä oli Taosin huomattavasti pienempi koko ja metsän jatkuva läsnäolo. Pienestä koostaan huolimatta löysimme Taosista kuitenkin yliopiston. Laadukasta opetusta varmasti. Paikallisesta panimoravintolasta otimme oluet kostuttamaan laskeutuvaa iltaa. En tiedä olisiko mestan ruoka ollut kovinkin korkeatasoista, mutta oluet toivat lähinnä mieleen Suur-Leppävaaran harrastelijapanimon nykyisin Pasilassa pölyttyvät pullot.

Illalla palasimme SynkMetsään teltoillemme täydellisessä pimeydessä. Pimeys kasvatti metsän kuumotusastetta vielä entisestään. Selvisimme yöstä kuitenkin ilman ongelmia tai karhuja. Liekö jykevä mehikaani vetänyt niitä kaikkia turpaan yön aikana.

Kokonaisuudestaan New Mexicosta jäi käteen erittäin hyvä fiilis. Osalvaltio oli ensimmäinen erittäin selvästi persoonallinen paikka. Jos en olisi paremmin tietänyt, en olisi edes uskonut olevani Amerikassa. Sen verran ihmeelliseltä meno vaikutti. Mielenkiintoista oli myös se, kuinka paikalliset intiaanit olivat ottaneet valkoisen miehen sijaista mustan miehen roolin. Kaupunkien keskustoissa tallaavat köyhät intiaanit muistuttivat nimittäin erehdyttävän paljon Lännen isojen kaupunkien tummaihoista vähemmistöä. Kai se on sitten vain pakko uskoa, että tässä maassa raha ja ihonväri tosiaan kulkevat käsi kädessä.


- Lauri

PS. Biljardi-Haaste pidettiin Gallupin Pubissa. Pronssiottelussa Matti hävisi täpärästi Heikille, kun taas Finaalin harjasi Mikko, meikäläisen iskettyä kasipallon hirveän virheen jälkeen pussiin.

PPS. Söimme New Mexicossa myös salaattia.

Haasteiden tilanne:

Lauri:   37 pts

Mikko: 20 pts

Matti:   14 pts

Heikki:  6  pts

---

We left Flagstaff much like every other city – After buying some breakfast from a local Wal Mart. Our first two sights, meteor crater and petrified forest, were both still located in Arizona. The Meteor Crater near Flagstaff is supposed to be the best preserved in the world, but due to the high price, I was the only one from our group who actually saw it. The crater itself still was up to its price. The size of the thing was absolutely amazing! When the Meteor crashed 50 centuries ago the explosion was equal to a bang made with 20 million kilos of TNT. You can imagine the rest.

Petrified Forest on the other hand, was an attraction for us all. Millions of years ago the area was filled with streams of water, but towards this day it has dried up completely turning the original trees into a stone. The whole concept was rather bizarre. We had hard times to believe what we saw. There were whole trunks lying in the sand which at the first look seemed to be wood, but which soon turned out to be actually stone. Real, heavy and hard stone. The petrified stones were so cool that me and heikki Heikki smuggled some small stones away from the park, which was basically against the park rules.

The first location in the actual New Mexico was the city of Gallup and its restaurant ”Grandma's Burritos” chosen by the FoodBaron Matti. The menu included a lot of strange Spanish terms, and we ended up choosing our foods mostly on hunch. Even today Matti has no idea what he actually had. When we asked our young waitress what's there to do in town, she gave us a sorry look and answered ”not much”. Of course we didn't believe her, and we had to see for ourselves. Seeing was believing once again. The entire town was empty. Each and every store and public building had closed its doors at 4:30 or earlier. Only a couple of pubs were open. It was easy to understand the poor waitress. We could have offered her a different night in town, and we felt bad about not offering that for the rest of the night.

The pub was all there was. We got stopped by a couple of locals. We weren't quite sure whether the locals were Native American or Mexican in origin, but they cleared our doubts by presenting themselves as being Navajo. The rough-looking gentlemen pointed us to the best pub in town, and only asked a couple of dollars and a phone call as a reward for their services. We agreed to the dollars.

The next day we followed intsructions received from Heikki's New Mexican contact and ”got out of Gallup as fast as possible”. And we saw that it was good. We started for VLA, the Very Large Array, aka. That place from all the movies with the huge satellite dishes. Already the drive there proved to be eventful. The GPS took us to the real countryside of NM. We are no strangers to driving in the countryside, but this was probably a bit more than your average Finnish hill-billy country. We found ourselves in an unpaved road, proper summer cottage style. The other traffic consisted of grazing cows in the roadside, and occasionally on the driveway as well. Absurd, yet brilliant.

The next human settlement we found was called Pie Town (yes.) We figured there's only one thing to do: have a pie at a local cafe. We were offered huge slices, which were very tasty. After the stop the car was full of happy people and a Heikki, who had decided to go with ice cream.

VLA wasn't hard to find. We spotted the gigantic antennas way before we finally reached them. I do not know if it was the point to place the antennas to the most desert place on earth, but the plains of New Mexico was nevertheless a good choice. The highway across the desert was so long and straight that cars could be spotted for about a minute before they reached your point.

I do not know which I feared more: That VLA would be a busy tourist attraction or that it would be a completely keep-off zone. The reality was nevertheless a success. The place was exactly what it should have been – giant ears listening to space. For visitors there was a short walking tour in the area plus a gift shop. And thats it! In VLA we were reminded again about the differences between movies and reality. There weren't hundreds of antennas like for example in the movie Contact, but exactly 27. It did not matter. We were happy.

We then continued to New Mexico's largest city, Albuquerque.And I have to say that we were suprised. It seems that the custom of closing every single store and public building before 5pm was not only a speciality of Gallup. It clearly was the same in every place in New Mexico. It was almost like the whole state had fallen asleep. ...And maybe it had.

Though it was quiet and empty, Albuquerque was still full of dangers! Or actually it was dangerous only for Mikko. Staring at his new shoes, he somehow managed to walk straight into a signpole. It was time to use my first aid bandage got from the Finnish Defence Forces. The event eventually left Mikko with a Harry Potter -style scar in the forehead, which makes him look like an unfortunate street fighter.

There was still more drama awaiting us in Albuquerque. It had been a few days before the city when our beloved car, Red Hook had warned us about its low oil, but when it suddenly changed to be a ”Change Motor Oil” it was time to see the experts in Alamo car rental. In the morning of the next day we explained the situation to the Alamo customer service and got a shocking answer. There might be a chance that they would just replace our car with another. The Manager on duty, a man named Sean, was the first to confirm the news. They wouldn't change the oil. It was time to let Red Hook go.

With great sadness in the air, I drove our faithful friend, with whom we had travelled over 5.000 miles to the car returns. Sean was already waiting for us with a replacement car – a New, white Chevrolet Impala. We instantly named our new car as Hook-Wit. Even without the beautiful red color of the Father Hook, the son of the Hook wasn't a disappointment. It had many new features, still some of them were quite tasteless..

The car worked like an angel and it was a pleasure to drive it to our first location: the Sandia Peak Tramway, which had been a recommendation of Heikki's Inside-Agent. The tramway was the longest in America and took us up to 3000 meters. The sights were amazing, but after a short visit it was time to get back down and continue travelling.

We gave the FoodBaron a challenge about our place for lunch. Matti would browse our navigator about restaurants in a nearby city, Santa Fe, and choose one without telling us which restaurant it was. After driving a little over an hour we came to a place called Atomic Grill which once again was a great success for they did not serve only great food, but over a 100 different beers as well. One more victory to the Baron! The city of Santa Fe itself was pretty much like all the other cities in New Mexico but with lots of tourists. It eventually made the city much more active, both in good and bad sense.

We then continued towards Taos, which would be our final destination of the day. Towards Taos the surrounding nature started to change and soon we noticed to be driving in the middle of a forest. It was once again the time when we'd change the comfort of a motel bed to a camping ground. Our camping location was in the middle of a forest and by far the most frightening place we have slept in our trip. We were sure that the forest would be full of man eating bears and other furious beasts.

Taos itself was a small town, very similar to Santa Fe, but had only about 5000 residents. Considering the population it was a great surprise to see a university in the middle of the town. I bet that the quality of teaching is spectacular. We found a local brewery with not-so-amazing beers, and played a round of the famous Bean Game before it was time to get back to our tents in the middle of Mirkwood. By night our camping place was more frightening than ever, but we still managed to get a good night's sleep before dawn.

As a Whole, our trip in New Mexico has been very successful. The State has been very special in its own way. It has been a facinating combination of different cultures and sometimes it was almost hard to believe that we were still in US. It is also worth saying that its weird how the color of people really resembles the wealth. The Native Americans in the cities seemed to be absolutely poor. Those with Mexican origin were pretty much the same as in everywhere else in the states, leaving the white people once again with all the money.


- Lauri

PS. We played Pool as our challenge in Gallup. Heikki won Matti in the bronze game, while I lost after a terrible mistake of hitting the eightball to Mikko, who got his second win in the challenges.

PPS. We also ate salad in New Mexico.

Challenge Standings:

Lauri: 37 pts

Mikko: 20 pts

Matti: 14 pts

Heikki: 6 pts